torstai 21. toukokuuta 2015

Juoksemisen sietämätön hitaus


Olen valmistellut tästä aiheesta postausta jo aiemmin, mutta juuri nyt aihe nousi viime viikonloppuna juostun HCR:n jälkeen sen verran ajankohtaiseksi ettei asia voi enää odottaa. Linkkasin pari päivää sitten facebookissa tämän Fitness Fuhrerin postauksen johdatteluksi aiheeseen, ja nyt on mun vuoro sanoa pari valittua sanaa. Mun alkuperäinen näkökulma asiaan oli ihan vaan pelkästään oman epävarmuuden voittaminen juoksuharrastuksen suhteen ja sen ääneen lausuminen että kyllä meitä hitaita on muitakin ja se on ihan OK. Nyt kuitenkin aihe nousi esille myös ulkopuolisten arvostelijoiden nostaessa esiin idioottimaisia kommenttejaan HCR:n jälkipuinneissa.

Puhun nyt kommenteista jotka itse luin iltalehden uutisten kommenteista, koskien Martinan HCR:llä juostua 2 tunnin suoritusta. Kommentit olivat niin idioottimaisia etteivät mitään huomiota ansaitsisi yhtään keneltäkään. Omaa elämääni ne eivät liikautakaan - kyllähän tässä jo mielenterveys alkaisi järkkyä jos iltalehden kommenttien antaisi elämäänsä vaikuttaa - mutta kun aihe on näin lähellä omaa sydäntä en voi olla hiljaakaan. Voihan nimittäin olla niin, että valitettavasti jonkun juuri herkässä vaiheessa aluillaan oleva juoksu-ura loppuu ne luettuaan. Ja se sitten on tarkalleen kenen etu?

Aloitetaan faktoista koskien itseäni. Minähän olen luonnostani aika hidas (siis liikunnallisesti - en älyllisesti! ;)). Lapsena olin aina jumbosijoilla missä vain juoksu- ja hiihtokisoissa kotona ja koulussa. Kun muut taistelee voitosta, minä olen aina taistellut ennemminkin siitä etten olisi viimeinen. Näin aikuisiällä vauhtini tasosta kertoo kaunistelematonta totuuttaan numerot: ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) maratonini loppuaika oli Berliinissä 05:27:06. Puolimaratonin ennätys on viime kevään HCR:ltä 02:30:51. Samaa vauhtiluokkaa olivat aiemmatkin, ensimmäisestä ja toisesta puolikkaasta kerroin enemmän täällä ja täällä.
On niin hidasta menoa että ihan silmiin sattuu.
Lisää faktoja itsestäni: Olen yleisesti melko rohkea ja itsevarma ihminen. Tiedän omat vahtuuteni ja voin ihan ääneen sanoa että olen niissä hyvä. Välillä kun oikein alkaa pohjalainen uho puskea pintaan niin taidan olla ärsyttävänkin itsevarma. :D  Koska muuten mun itsetunnossa ei ole vikaa, on nykyään on alkanut jo itselläkin särähtämään korvaan omat puheeni, kun puhutaan mun urheiluiharrastuksista. Mulla on tiettyjä valikoituja vähättelylauseita, jotka livahtavat ulos ennen kun vastapuoli ehtii kissaa sanoa. Tähän tyyliin:

“Eihän maratonin juokseminen sitä tarkoita että olisin mitenkään hyvä juoksija, oikeasti olen aika huono”.

“No mutta eihän se mikään saavutus ole, kyllä siihen kaikki pystyisi jos vaan yrittäisi”

“Niin mutta siis muista nyt että mähän olen sitten tosi hidas.”


Mikä saa itsevarman ihmisen mollaamaan itseään moisesti? Toiset ihailee että wau juoksit maratonin ja minä kiirehdin vetämään maton saavutusteni alta. Varmaan se että juoksemiseen liittyy epävarmuutta, kun tällä mun tasolla liikutaan. Vaikka olen joskus saattanut luulla että olen yksin asian kanssa, nykyään tiedän että niin ei suinkaan ole. Tulokset ovat helposti verrattavissa muiden tuloksiin ja sehän se on aina vähän tuskallista kun löytyy itse aina väistämättä sieltä häntäpäästä. Tästä syystä eräs tuttuni jopa ilmoittautui juoksutapahtumaan salanimellä, koska häntä liikaa nolotti oma hitautensa ja koska tulokset ovat julkisia ja kaikkien arvosteltavissa.

Juoksemisen aloittaminen aikuisiällä voi olla vaikeaa, etenkin jos ei ole lapsuuden yleisurheilu- tai jalkapalloharrastuksia taustalla. Itse aloitin ensimmäiset juoksukokeilut hiljaisilla metsäautoteillä, missä oli pienin todennäköisyys että kukaan näkisi. Toinen hyvä keino oli juosta pimeällä, ettei kukaan tunnistaisi tai ainakaan näkisi miten punainen olen. Koska mua siis vaan hävetti koko juokseminen niin paljon. Mitä jos en jaksakaan kymmentä metriä pidemmälle? Se varmaan näyttääkin ihan kamalalta lyllerrykseltä? Sitä riskiä en voinut julkisesti ottaa. Pitkä matka on tultu siihen että juoksen nykyään kaikista mieluiten keskellä kirkasta päivää ja ihan sinut olen tekemään sen myös julkisella paikalla. Vauhti ei ole dramaattisesti muuttunut, mutta se on paljonko välitän mitä muut ajattelee ja etenkin se että itse en pidä omaa juoksemistani enää nolona. Minäkin olen juoksija - koska juoksen.
Kyllä täällä hitaiden keskellä on vielä tilaa! (HCR 2014)
Vaikka juoksu sujuu jo päivänvalossa, en edelleenkään osallistu mielelläni kauhean pieniin tapahtumiin. Jos sen teen (triathlonien kanssa tämä asia on tullut eteen nyt pari kertaa) selaan etukäteen edellisvuosien tuloslistoja, ja laskeskelen onko siellä ketään lähimainkaan mun tasoista. Haluan varmistua etten tule yksin maaliin puoli tuntia kaikkien muiden jälkeen. Viimeisenä ehkä, ok, mutta mielellään edes nyt suunnilleen ennen kuin muut kisaajat ovat ehtineet jo suihkun kautta kotiin. Niin se kuitenkin pääsääntöisesti menee, että mitä pienempi tapahtuma, sitä kovempitasoista on porukka, sillä aina ensin liikkeelle lähtevät ne joilla ei ole mitään epäröitävää oman vauhtinsa suhteen.

Muistan lukeneeni Juoksija-lehdestä kolumnin, jossa sanottiin että suomalaiset ovat suorittajakansaa ja se pätee myös juoksijoihin. Jos et ole nopea juoksija, et todennäköisesti juokse ollenkaan tai ainakaan et tee sitä julkisesti tapahtumissa. En muista tarkkoja lukuja, enkä tuota kolumnia nyt löytänyt, mutta tyyliin Helsingin maratonilla sijoitut viimeiseen kolmannekseen ajalla jolla New Yorkin maratonilla olisit ensimmäisessä neljänneksessä. Helsingin maratoninkin kasvupotentiaali piilee siellä, että miten ne hitaatkin saataisiin rohkaistua mukaan! (On tässä petrattu, etenkin puolimaratoneilla, mutta kyllä edelleen yli neljän tunnin juoksijoille olisi Helsingin maratonilla tilaa).

Suoraan sanottuna tämä suomalainen suorittaja-juoksijakunta on saanut itsenikin  kuvittelemaan, että ei niitä hitaampia ihmisiä vaan ole tässä maailmassa olemassa. Että tuo tapahtumiin lähtevä osallistujajoukko jotenkin edustaisi koko maailman kunto- ja vauhtijakaumaa, jolloin olisin itse vääjäämättä sitä pohjasakkaa. (Huom, tämä ei siis todellakaan pidä paikkaansa.) Siihen päälle kun lukee pari blogipostausta jossa kerrotaan että "parin viikon treenillä juoksin ensimmäisen puolimaratonini kahden tunnin pintaan”, niin tuo mielikuva vahvistuu entisestään. Ei sillä etteikö niitä kovia aikoja saisi ja pitäisi hehkuttaa (todellakin pitää!), vaan sillä että harvemmin kukaan ääneen puhuu noista yli 2,5 h ajoistaan mitään. Siis niistä harvoista jotka sinne tuon tasoisena edes lähtee juoksemaan. 
Kehtaavatkin näyttää noin tyytyväisiltä vaikka noin hitaasti juoksevat. Törkeää! (Berliinistä 2014.)
Ihan kuin tässä suorittajayhteiskunnassa ei olisi vielä tarpeeksi vaikeaa olla hidas juoksija ihan oman itsensä kanssa, niin sitten tulee vielä nettikommentaattorit kertomaan että kenenkään ei pitäisi edes lähteä puolimaratonille jos ei meinaa kahta tuntia alittaa. Kyllähän kaksi tuntia nyt onnistuu keneltä tahansa ja sen ylittävät ajat voidaan laskea konttaukseksi?
Se on niin helppoa ja kivaa istua kotisohvalla ja nakuttaa nettiin mitä idioottimaisempia kommentteja. Hieman enemmän aktiivisuutta vaatii terassilla kaljatuoppi kourassa puhuminen, kuinka itse alittaisi treenaamatta maratonilla neljä tuntia. Arvatkaapa mikä sen sijaan ei ole helppoa? Tyhjien puheiden lunastaminen. Maratonin juokseminen. Berliinissä meidän henkkoht kannustajat olivat kuunnelleet tuopin ääressä istuvia suomalaismiehiä, kuinka kenen tahansa neljään tuntiin tuon pitäisi juosta, hekin siitä puhuvat keskenään joka vuosi kuinka ensi vuonna voisivat sen omalta kohdaltaankin todistaa. Eivät ollenkaan käsittäneet miten jollain muka voi mennä 5 tai 6 tuntia, kyllä ei ole osattu treenata. Jep jep, antaa mennä vaan pojat! Miten olisi ensi vuonna? Ja pahoittelut omasta puolestani kaikesta siitä kärsimyksestä joka meidän yli viiden tunnin juoksijoiden katsominen teissä aiheutti.

Olenpa sellaisenkin tarinan kuullut - ja tämä on omasta mielestäni näistä kaikista järkyttävin - että keskellä kirkasta päivää aikuinen mies ohittaa hitaan lenkkeilijän ja heittää hauskan sarkastisen kommentin “ei tartte niin lujaa mennä.” Tosi hyvä läppä!! Mä en kertakaikkiaan voi ymmärtää minkä takia tuollainen solvaus piti saada sanottua. Kyseisen lenkkeilijän hyvin orastava juoksuinto loppui muuten siihen.

Hei törpöt. Asteikolla 1- 10, kuinka onnellisia nyt olette kun saitte jonkun hyvin orastavan juoksuharrastuksen torpattua? Ja tarkalleen ottaen miten se teitä häiritsee että juoksutapahtumissa tai kaduilla on mukana myös hitaampia juoksijoita?

Mainittakoon vielä, että harvoin asiasta oikeasti tietävä (ts. juoksija itsekin) toisen vauhdeista irvailee. Itse en ole törmännyt tälläiseen ikinä. Siinä mielessä siis sekin on ihan ok, että uskaltautuu juoksutapahtumaan ja sijoittuu viimeiseksi. Ei ne juoksijakollegat siellä sulle naura eikä lyttää - päinvastoin! Juoksupiireissä yleensä ymmärretään että ihan yhtä suuria sankareita ovat ne, jotka taistelevat puolimaratonin maaliin kolmen tunnin pintaan kuin ne 1,5 tuntiin juoksevat. Monesti niitä kolmen tunnin tyyppejä pidetään jopa suurimpina sankareina. Kyllä ne on ennemminkin niitä sohvanpohjan tyyppejä, jotka huutaa kovimpaan että eihän tuo ole homma eikä mikään. He eivät tiedä asiasta yhtään mitään eikä heidän mielipiteellään siten ole tähän asiaan yhtikäs mitään merkitystä. Faktahan nyt kuitenkin vaan on se, että ihan sama miten hidas on, on silti voittanut a) itsensä ja b) kaikki sohvaperunat.
 

Juoksuharrastus on hyvä harrastus ja se tuo elämään paljon muutakin kuin kulutettuja lenkkareita. Juokseminen on itsensä voittamista. Liikunnan iloa. Itsestään oppimista. Mahdottomalta tuntuneen tavoitteen saavuttamista. Endorfiineja. Sivutuotteena myös oman terveyden edistämistä. Hyvää mieltä. Ja paljon paljon muutakin. Ja se on ihan kaikille avoin laji.

12 kommenttia:

  1. Nautin enemmän maratoneista, kun olen lopettanut kelloon tuijottamisen. Joskus menee hitaammin, joskus nopeammin. Niille kaljatuopin ääressä neljän tunnin ajasta uhoaville voisin sanoa, että olen 16 kertaa kokeillut, joskus jopa runsaasti ja monipuolisesti treenanneena, mutten ole sitä vieläkään alittanut. Paras kuulemani kommentti, kun kerroin ajastani 4:18: "Mutta eikö hyvät juokse sen 2-3 tuntiin? Miten sulla kesti noin kauan?" Niinpä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, minäkin sain puolikkaani ajasta kommentin "niin no parhaathan juoksee kokonaisen nopeammin" ... Joo on mulla vähän eroa Kenian poikiin ja tiedostan sen itsekin kiitos vaan :'D no onneks me muutkin saadaan ja voidaan harrastaa omaan tahtiin ja näinhän me tehdäänkin! :)

      Poista
  2. hyvin kirjoitettu! mä en edes ole ymmärtänyt olevani hidas. toki juoksen etana lenkkejä ja olen joutunut harjoittelemaan hitaampaa juoksemista kun menin aina täysillä enkä kehittynyt mihinkään. nyt kuulun moniin fb juoksuryhmiin ja olenkin huomannut olevani hidas. onneksi noissaryhmissä uskaltaa hehkuttaa omia enkkojaan ja onnistumisia, ainakin tuntuu että saa aitoja onnitteluja ja tsemppejä. martina oli juossut hyvin vaikka tavoite aika 1h 30min olikin mahdottoman kova. 2.01 olisi mulle unelmien täyttymys ja sitä jahtaan nyt..(ihan heti en siihen pääse..) tsempit sulle ja pidetään meteliä itsestämme ja juostaan ylväänä viimeisinä maaliin!(ne ruikuttajat ei uskaltaisi)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) 2:01 olis mullekin ihan uskomattoman mahtava aika, enkä epäile etteikö se kovalla työllä olisi mahdollista! Mä oon ollut tähän asti pimennossa noista ryhmistä joten kaikki hitaampien aikojen hehkutukset on menneet mun silmien ohi. Onneksi nyt olen mukana! Kyllä uskon että ovat täysin rehellisiä tsemppejä! :)

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus. Olen ollut hidas ja olen varmasti vieläkin eikä se tee minusta tai sinusta yhtään sen huonompaa juoksuharrastajaa kuin kenestäkään muusta. Juoksu voi olla jotain ihan muuta kuin sekunteja ja minuutteja ja sykerajoja, jokaisella on yhtäläinen oikeus päättää mitä juoksu on just sulle.

    Olen ollut viimeinen, olen pitänyt kahden tunnin rajaa haamurajana puolikkaalla ja juossut yli viiden tunnin maratonin eikä siinä oo mitään hävettävää. Mitäs kivaa siinä olisi jos se juoksun nautinto ja huuma loppuisi nopeasti, mieluummin pitkään ja hartaasti koko osallistumismaksun edestä :)

    Monissa tapahtumissa hitaammin kiiruhtavat voivat lähteä matkaan tuntia aikaisemmin, ihan hyvä idea jonka myötä viiden-kuuden tunnin matkaajat saavat tulla maaliin isomman porukan kanssa yhdessä.

    Tsemppiä sulle ja rohkeutta lähteä pienempiinkin tapahtumiin - olympiamaratonillakin kun jonkun on oltava viimeinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, koko rahan edestä! :D kiitos kun kommentoit, olen samaa mieltä! :)

      Poista
  4. Kiitos tästä! Ihana teksti. Sairastan rasitusastmaa eikä minusta varmasti koskaan tulee nopeaa juoksijaa. Sanonkin juoksuani "astmajuoksuksi" :D Olen enemmän ylpeä siitä, että juoksen kuin siitä mihin aikaan juoksen. Mulle ei yksi astma ryttyile, se ei estä tekemästä asioita. Koskaan en ole virallista kymppiä alle tuntiin juossut, ensimmäinen puolimaraton meni aikaan 2:28 ja nyt olen parantanut aikaan 2:09 viiden puolimaratonin jälkeen. http://hetkiaikuisuudessa.blogspot.fi/2015/05/helsinki-city-run-2015.html

    Hyvä me hitaat, näytetään muillekin ett liikunnan ilosta tätä tehdään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno asenne, juuri näin!! :) kymppi tuntiin on yks mun tavoitteista, en ole vielä onnistunut :D

      Poista
  5. Luin tän taas, ku tää on niin hyvä.

    VastaaPoista