Heinäkuussa juoksen maalla!

Otsikko sen jo kertoo! Parin viikon päästä kerätään kaikki kimpsut ja kampsut ja tullaan ainakin pariksi kuukaudeksi Suomeen. :) Ah, mä oon niiiin innoissani kun pääsen Suomeen parhaiksi kesäkuukausiksi (toivotaan että hyviä kelejä riittää vielä heinä-elokuullekin, eikä kaikki ole käytetty nyt touko-kesäkuussa). Mulla on vaikka mitä kesäsuunnitelmia, joihin kuuluu mm. festarit, ystävät ja sporttailu. Toivon mukaan myös aurinko. :) Ja siis kalenterissa on myös juoksua mukana! 

Sain tuossa jokin aika sitten erittäin ilahduttavaa postia, kun minut kutsuttiin mukaan juoksemaan Tampere Countryside Maratonille. Minä olen maalaistyttö aina ja ikuisesti, vaikka miten isossa kaupungissa välillä asustelisin, joten tapahtuma itsessään sopi mulle aivan erinomaisen hyvin slogania myöden - Maalla se vain tuntuu paremmalta. Kyllä! Olin muutenkin mietiskellyt että joku juoksutapahtuma Suomessa olisi kiva, ja vähän sellaista etsiskellyt (melko passiivisesti kuitenkin). Tämä tilaisuus tuli kyllä kuin tilauksesta. Kirsikkana kakun päällä nämä sattuvat myös olemaan "kotikisat", asuinpaikaksemme Suomessa kun valikoitui ihana Tampere. <3

Toistaiseksi juoksen vielä kaupungissa. 

Tampere Countryside Maraton eli TCM järjestetään Tampereen Teiskossa, Viitapohjan kylässä. Paikka, tai ylipäätään koko Teiskon alue, ei ole minulle ennestään tuttu, vaikka Tampereella paljon olenkin viettänyt aikaa ja asunutkin vuosia. Nettisivuilta löytyvän tarinan perusteella tunnen kuitenkin näitä kyläläisiä kohtaan jopa jonkinlaista sielunveljeyttä. "Kun maamme toiseksi suurin kaupunki ei pysty järjestämään palveluita, niitä saadaan aikaan omin voimin. Kylässä on oma linja-autoasema, rukouspaikka, jäästadion, pallokenttä, hiihtoladut, voimistelusali, kokous- ja juhlatilat ja hyvinvointihoitola." Tämä on se mentaliteetti mihin itsekin olen kasvanut, ja mistä oma kotikylänikin on tunnetaan. Itse tehdään ja järjestetään ja siten asioita saadaan tapahtumaan. Ei odoteta että kukaan tuo valmista kattausta pöytään. Tälläisissä pienissä vireissä kylissä yhteisöllisyys on todella vahvaa ja ihailtavaa. 

Kauniit maalaismaisemat reitin vartella ei varsinaisesti haittaa nekään ja ainakin nettisivujen perusteella tapahtuma vaikuttaa kaikin puolin todella hyvin järjestetyltä. Tuolta nettisivuilta löytyvästä reittivideosta pääsee vähän ottamaan maistiaisia tulevista maisemista. Hyvältä vaikuttaa! 

Matkavaihtoehtoja on kolme; maraton, puolimaraton ja 12 km Myllynlenkki. Itse pallottelin kahden lyhyemmän vaihtoehdon välillä, mutta vähän riskillä päädyin puolimaratoniin. En ole aivan oikeastikaan juossut tai liikkunut huhtikuisen Mallorcan reissun jälkeen juuri yhtään, joten kunnon rippeitä saa kaivaa aika syvästä haudasta. Mutta onhan sitä tässä ennenkin näitä kestävyysmatkoja tarvottu sisulla maaliin, eiköhän tuo onnistu taas kerran. Ei muutakun pää kylmänä ja kroppa nesteytettynä niin hyvä tulee. :) Ja toki nyt olen jo lenkkipoluille palannut, eli ihan treenaamatta en kuitenkaan aio osallistua. Itseasiassa treenikärpänen puraisi pitkästä aikaa oikein kunnolla, TCM tekikin mulle aikamoisen palveluksen siis mukaan pyytäessään.

Näin hauskaa se lenkkeily on. :D 

Tässä on vielä kuusi viikkoa aikaa treenata. Jos pohjakuntoa on edes jonkin verran (tai vaihtoehtoisesti itseluottamusta), niin nousujohteisilla ja suunnitelmallisilla treeneillä puolikas on aivan mahdollinen. Itse aion lähteä matkaan nautiskelemaan kauniista maalaismaisemista ja tunnelmasta - kunto pitäisi siis saada vaan siihen malliin että 21 km ja nautiskelu ovat mahdollinen yhtälö. :D 

Juoksutapahtuman päätteeksi Viitapohjan kylällä järjestetään kaikille avoimet ja ilmaiset iltamat. Jos vain suinkin pystyn ja juoksun päälle jaksan, niin sinne aion jäädä viettämään kesäiltaa. Sopivasti tänä vuonna nimittäin tuolla omalla kotikylällä ei mitään iltamia tai kesätapahtumaa ole (ainakaan tietääkseni!?), niin tämä tulee mainiosti korvaamaan sen tyhjiön. :) 

Mites on, lähteekö joku mukaan? :) 

Tuskien taival - HHM 2015

Tulipa sitten taas yksi sulka hattuun puolikkaan juoksusta. Ei tosin mikään kovin häävinen sulka, mutta kuitenkin. 

Tiivistelmä niille jotka ei jaksa koko tarinaa lukea: 

Plussat: 

+ Pääsin maaliin

+ Olen terve (henkisesti kyllä epäilen, mutta fyysisesti sen verran terve että juoksu on mahdollista)

+ Ammennan tästä kokemuksesta treenimotivaatiota

+ Reitti oli kaunis ja sää oli mainio

+ Ainakin hyvä pitkis tuli juostua, jos ei muuta

Miinukset: 

- Oli tuskaista eikä oikein kivaa

- Aika oli huono jopa mulle

Tulin maaliin ajassa 2:40:49. Se ei ole ihan urani pohjanoteeraus, mutta ei kauaksi jää. 

Tyylilyyli numeronhakureissulla lenkkareissa ja mekossa. :D

Sitten vähän monisanaisemmin: 

Tämä koko valmistautuminen on mennyt muun kevään mukaisesti vähän miten sattuu. Lähtöviivallakaan en vielä tiennyt mitä aikaa lähtisin tavoittelemaan. Viimeiset kolme viikkoa on mennyt vielä enemmän miten sattuu, eli käytännössä treenaamatta. Kävin mä tiistaina vähän tekemässä vetoja ja jotain höntsäilemässä ja yritin pitää mielen positiivisena. Mielellähän on tässä lajissa arvo arvaamaton! Siihen ne mun valmistelevat rituaalit sitten jäivätkin, varsin vajavaisiksi. Ei ollut mitään lähtöjännitystä, hypetystä, keskinopeuksien laskemista, ei varta vasten suunniteltua soittolistaa. Ennemminkin pyrin sulkemaan mielestäni koko tulevan HHM:n ja vielä aamullakin herätessä oli vähän mitäänsanomaton fiilis. Ihan peruspositiivinen, mutta ei mitenkään latautunut.

Tää on sitä peruspositiivista.

Nämä kuvat vaan todistusaineistoksi että kyllä päivääni kuului myös hyviä hetkiä.

Koska ei omasta takaa löytynyt, niin olisin toivonut sitten edes järjestäjän puolesta kunnon lähtöhypeä. Pliisuksi jäi sekin. Me kun oltiin letkan häntäpäässä, niin jos siellä kärjessä jotain alkuhypeä olikin niin ei sitä sinne asti ainakaan kuulunut. Ei musiikkiakaan, eikä mitään. Yhtäkkiä letka lähti vaan kävellen liikkeelle ja lopulta lähtöviivan lähellä hölkkään. En ollut siinä edelleenkään mitenkään täysillä mukana, siinä sitä sitten yhtäkkiä hölköteltiin ja 21 km edessä. Olin siis matkassa puolimaraton-ensikertalaisen, poikaystäväni Markuksen kanssa, ja kompromissina molempien tavoiteuumoiluista oltiin valikoitu paikat 2:20 ja 2:30 jänisten välistä.

Lähtöhän tapahtui Baanan alkupäästä ja reitti jatkui siitä läpi Baanan. Pidettiin 2:20 jänikset näköpiirissä, vaikka ruuhkassa ei ihan peesiin päässytkään. Baanan loppupäässä jäniksetkin saivat tilaa ja kiihdyttivät vauhtia, jolloin Markus pinkaisi perään. Minä totesin jo siinä kohtaa että nyt ei kannata tämän kovempaa mennä. Ihan hyvää alkutahtia kuitenkin pidin. Niinkun omalle tasolleni. Keskinopeus oli siellä 6:40 tuntumassa ensimmäiset kilometrit. Rakko alkoi muodostua oikean jalan päkiään jo toisen kilometrin kohdalla. Mietin että näinköhän vaan jaksan pitää tämmöistä vauhtia pitkään, mutta kokeillaan nyt. Kuuma oli vaikka mittari näytti lähtiessä 13 astetta, mutta aurinko porotti. Oli kauhea jano jo kolmen kilometrin kohdalla.

Tässä näin pirtsakasti otetaan vähän alkulämpöä matkalla starttialueelle

Niin on hymyileväiset puolimaratoonarit aamulla lähdössä matkaan.

Yhtäkkiä 2:30 jänikset tulivat takaa ja meinasivat mennä ohi. Hyvänen aika sentäs, luulin pitäväni hyvää vauhtia mutta olenko mä näin hidas ollut kumminkin. Koitin pitää ne sen verran takanani, että en juokse siinä heti niitä seuraavassa sumpussa ja päätin että niitä en kyllä ohi päästä. Meni ehkä kilometri ja tuli juomapiste. Surkeasti organisoitu, koska talkoolaiset eivät ollenkaan pysyneet mukana siinä juoksijoiden määrässä ja kupit sai itse kerätä paketista ja odottaa että joku sen ehtisi täyttämään. Jänikset selvisivät tästä urakasta huomattavasti mua nopeammin ja olivat jo ainakin pari-kolkyt metriä edellä kun pääsin takaisin matkaan. 

Päätin että minähän ne saavutan. Yritin sitä tosissani, mutta selät eivät lähestyneet laisinkaan. Katsoin nopeuttani, se näytti 6:40 ja 6:20 vauhteja. Alkoi tosissaan ärsyttää. Kyllä minä tiedän että ne bruttoaikaa juoksivat ja siinä kohtaa oli vielä kirittävää, mutta kyllä ne 2:30 jäniksiksi hiton lujaa pinkoivat! Vaikka kuinka näin että oma keskinopeus on edelleen reilusti alle sen mitä 2:30 kokonaisaikaan vaaditaan (taisi olla 6:47 siinä kohtaa) niin yhä kauemmas kaikkoavat jänikset vaan vaikuttivat psyykkisesti niin että siellä menee sitten sekin tavoite... Ja silloin viimeistään lakkasi huvittamasta koko touhu.

Lähtöpaikalla. Startti tuolla mutkan takana, ihan reilusti Baanan puolella.

No pian sen jälkeen alkoikin oikea hyytyminen, enkä tiedä olisiko siinä mikään jänis auttanut, tai siis tiedän että ei olisi. Yritin nimittäin monestakin selästä ottaa peesiä, mutta ei onnistunut. Vauhti vaan hyytyi ja mua ärsytti. Mulla ei ollut siis ollenkaan kivaa. Henkinen peli nousee taas tässä kohtaa mukaan, se on nimittäin hieman huolestuttavaa jos jo ensimmäisen 7 km jälkeen olisi valmis lopettamaan. Rakko oli koko ajan vain pahentunut päkiän sivussa, ja se ohjasi askellusta väkisin kantavoittoisemmaksi (ilmeisesti sen seurauksena mulla on nyt selkä todella kipeä). Ja sehän taas hyydyttää omalta osaltaan vauhtia. Nilkkakin kipuili siinä 5 km jälkeen (sitä vaivaa mulla ei olekaan vielä oikein ollut) ja välillä oikeasti jopa hetkellisesti toivoin että se äityisi niin pahaksi että voisi sen varjolla jättää homman kesken. No, parempi niin että lopulta kipu lakkasi ja minä jatkoin puurtamista eteenpäin.

Ja sitä se sitten oli. Ärsyttävää puurtamista. Arabianrannasta sain hetkellisen piristysruiskeen, koska maisema muuttui jälleen ihailtavan kauniiksi. Siellä mua myös odotti yllärinä kannustaja, ystäväni Marjaana joka oli ollut jo 8 km kohdalla odottamassa ja siihen luulin sen jäävänkin. Se lämmittää aina mieltä kun joku jaksaa tulla tien varteen tsemppaamaan! :) Silti vaan selkiä meni ohi ja harvaa sain puolestani itse ohitettua. Sainkohan edes yhtään? Edelleen monesta selästä yritin saada kiinni ja lopulta hyvän selän löysinkin. Tämä oli ehkä välillä 13 - 15 km, harmaa-keltapaitainen mies piti sopivaa tahtia mulle ja sen selän mukana oli hyvä kulkea. Siinä n. 15 km kohdalla huomasin että peesiapu uhkasi loppua, kun miehen meno vaihtui kävelyksi. Saavutin ja menin rinnalle, otin kuulokkeet korvilta ja sanoin että nyt kuule tässä on ollu niin hyvä peesi että lähdeppäs mukaan siitä. Jos ei kerran omasta juoksusta tule mitään, niin ainakin voi tsempata muita. Kyseinen setä siirtyikin takaisin juoksun puolelle ja jonkin aikaa pysyin mukana. Sitten mun oma tsemppi loppui ja setä meni menojaan. :D 

Sieltä tullaan. Tässä ei oo vielä suurimmat tuskat alkaneet, mutta motivaatio on kadoksissa. Älä hämäänny poseerauksista, ne tulee luonnostaan kameran takia.

Oikeesti ei oo noin kivaa. Ollenkaan.

Erehdyin ajattelemaan noin 14 km kohdilla että nyt kun tämä on ollut alusta asti näin kamalaa, niin nyt tuskin tulee sitä lopputuskaa, joka yleensä alkaa noin 17 km kohdilta. Väärässä olin. Suunnilleen noilla kohdin kokonaisvaltaisen jaksamattomuuden ja ärsytyksen lisäksi iski vielä reidetkin aika juntturaan. Alkoi olla todella vaikeaa löytää motivaatiota jatkaa juosten eikä kävellen. Ylämäet kyllä suosiolla kävelinkin, koska uskoin sen olevan nopeudellisesti siinä vaiheessa yhtä kovaa. Reisijumi alkoi eskaloitua tuohon polven kiinnityskohtaan, mutta pysyi jotenkin siedettävissä rajoissa. Ajattelin että sitten 18 km kohdalla tsemppaan ja otan loppukirin. Ei vaan jaksanut. No 19 km kohdalla kyllä otan jo lopputsempin päälle. Ei tullut mitään. Ei tullut häävistä loppukiriä edes maalisuoralla. Sen verran sentään tsemppasin että yhtään kävelyaskelta en ottanut enää viimeisen kahden kilometrin aikana. Vaikka mieli kyllä teki! Haaveilin kävelystä joka askeleella. Tilani vakavuudesta kertonee se, että harkitsin vakavasti skippaavani bravuurini, maalituuletukset. Sellaiseen ääritekoon en kuitenkaan ryhtynyt, mutta melko laimeat tuuletukset oli tällä kertaa.

Nyt alkaa olla jo tilaa juosta.

Ylemmissä kuvissa en ole huomannut kameraa. Tässä olen. :D Oikeasti mua ei kiinnosta yhtään juosta.

Maalissa näytin ilmeisesti niin surkealta ja vaikeasti liikkuvalta että joku lääkitysmiehen näköinen järkkärikin tuli juttelemaan että ota tuosta ruokaa ja mene hierottamaan jalat auki sisälle. Se on hienoa että huolehditaan. :) Lopulta en kuitenkaan hierottavana käynyt, vaan jäätiin hetkeksi maalissa mua odottavien herrojen kanssa istuskelemaan maaliin järjestetyn terassille ja nautiskelemaan palauttavia virvokkeita. Sekin helpotti oloa jo jonkin verran.

Mun oli vaikea aluksi löytää tästä suoritusksesta mitään hyviä puolia. Kun on jo yksi kokonainenkin maratoni plakkarissa, niin olin jotenkin unohtanut kunnioittaa tätä puolikkaan matkaa. Aika on kullannut muistot selvästikin, edellisestä puolikkaasta on jo reilu vuosi, maratonista noin 8 kuukautta. Ja maratonillahan ne tuskat alkaa vasta joskus 27 km kohdilla, eli tämähän menee ihan tuskatta, näin ajattelin. Tässä kohtaa kun jo neljättä puolikasta juoksee sitä kuitenkin haluaisi vaan parantaa aikoja, kun tuo pelkkä maaliin pääsy ei tunnu enää riittävältä palkinnolta. Niin. Mitäköhän taikaiskua odotin? Että kyllä sitä kehittyy, vaikka päästi talvella kunnon romahtamaan ihan pohjalukemiin ja sen jälkeen on saanut sitä vähitellen nostettua, pitäen kuitenkin viikkotreenimäärät kaukana viimevuotisesta? Joo joo, kyllä se vauhti varmaan kasvaa kun oikein kovasti toivoo.

Vihdoinkin maalissa.

Ai ai ai. Sattuu vähän kaikkialle.

Mitsku lämmittää aina mieltä.

Mutta onhan tässä paljon hyvää. Olen terve kaikin puolin (tai no henkisesti se on kyllä vähän kiikun kaakun kun tälläistä masokismia harrastan) ja voin juosta. Sitä ei pidä koskaan unohtaa ja olla arvostamatta! Lisäksi HHM:n takia olen tähän mennessä saanut itseni takaisin edes tähän kuntoon. Ja no, onhan se puolimaraton! Kyllä se vaan on saavutus sinänsä, että maaliin pääsee. Vaikka olen henkisesti näköjään leijaillut jo tasolla kyllähän-sitä-nyt-aina-yhden-puolikkaan-juoksee, niin tulipa oiva palautus maanpinnalle! Ei se nimittäin ihan tosta noin vaan menekään, eikä ainakaan ajat parane ihan vaan sillä että ne nyt vaan muka aina jotenkin paranee. Päivän ajan asiaa sulateltuani ammennan tästä myös motivaatiota treenata lisää. Tuskin jatkossakaan kovin vakavalla mielellä, mutta vähän enemmän ja vähän laadukkaammin. Siis kunnolla. ;) 

Toi on alkoholitonta. Hyvää palkkaria.

Ja niin! Mullahan oli tosiaankin tämä ensikertalainen mukana! Olin tässä taas vähän takapiruna, ja annoin HHM-lahjakortin Markukselle joululahjaksi. :) Markus siivittikin itsensä uskomattoman hienoon suoritukseen, nettoaikaan 2:11 ja vielä negatiivisella splitillä! Eli loppu tuli siis nopeammin kuin alku, ja se on hienoa se! Voimia vaan oli löytynyt ja 2:20 jänikset oli jääneet taa joskus 10 km kohdilla, kun Markus oli pistänyt seuraavan vaihteen silmään. Ihailtava suoritus :) Mä olen kyllä niin ylpeä ja iloinen tästä debyytistä ja vielä enemmän siitä että kuulemma jatkoa seuraa! Nii-in, koukkuunhan tähän lajin monesti jää :) 

Onnittelut Markukselle ja kaikille muille hienon suorituksen tänään juosseille! Minä palaan treenin pariin ja koitan ensi kerralla siivittää itseni vähän kelvollisempaan suoritukseen.

Toinen puolimaraton - Tukholma 2013

Mun ensimmäisen ja toisen puolimaratonin välillä ehti vettä virrata Vantaanjoessa melkein 1,5 vuotta. Rehellisesti sanottuna, ensimmäisen puolimaratonin jälkeen en juossut pitkään aikaan montaakaan kilometria, koska ei huvittanut. Naisten kympin kävin juoksemassa, ja ehkä koko kesän aikana pari muuta lenkkiä. Kai se oli sitten jotain puolimaratonbluesia, johon en ollut osannut varautua ollenkaan. Sen sijaan että olisin palannut lenkkipoluille, taisin herkutella aika useinkin, koska kyllähän sitä nyt puolimaratoonari saa syödä koko kesän vaikka mitä kun oli niiin rankka suoritus silloin toukokuussa...

Näitten  ensimmäisten puolimaratonien väliin mahtuu siis jakso jolloin lihoin ja myös laihdutin kaikki kerääntyneet kilot pois, ja siihen ei oikeastaan ollenkaan kuulunut juoksua (salitreeniä kylläkin). Vasta keväällä 2013, noin pääsiäisen tienoilla virittelin itseäni taas pitkästä aikaa juoksulenkille - siis lähestulkoon vuosi ensimmäisen HCR:n jälkeen. Juoksu pitkästä aikaa ei ollutkaan ihan niin vaikeaa ja raskasta kuin olin kuvitellut. Olin alkutalvesta onnistunut houkuttelemaan Elisan (silloisen juoksun vihaajan) valmistautumaan mun kanssa Naisten Kympille, joka on niin matalan kynnyksen ja hyvän mielen juoksutapahtuma, että sitä voin lämpimästi suositella jokaiselle juoksu-uraansa aloittavalle! Siitä oli hyvä itsekin taas aloittaa pitkän tauon jälkeen.

Tyytyväiset juoksijat Naisten Kympin maalissa!

Olin kuitenkin itse alkanut haaveilla myös seuraavasta puolimaratonista ja salainen suunnitelma juoksuseuran saamiseksi alkoi muodostua siinä Naisten Kympin tietämillä (tai ehkä jo paljon aiemmin muahahahaa). Veikkasin vahvasti että kylmiltään puolikkaan ehdottaminen Elisalle toisi kieltävän vastauksen, joten päätin luottaa endorfiinipöllyihin ja onnistumisen tunteeseen - niitä ei koskaan pidä aliarvioitaman! Salavihkaisesti esitin ideani Tukholman reissusta kun oltiin Naisten Kympin maaliintulon jälkeen ehditty jo vähän virkistäytymään. Sillä hetkellä siis, kun suurin tuska on jo unohtunut ja suurin ilo yhä kirkkaana mielessä. Ei se ehdotus nyt muistaakseni heti riemunkiljahduksia saanut aikaan, mutta sellaista sopivaa epävarmaa empimistä, josta tiesin jo että oikeilla vesillä liikutaan. Eihän siinä enää kauaa mennytkään kun oltiin jo ilmoittauduttu Tukholmaan ja taas matkalla kohti puolimaratonia. ;)

Ilmoittautumisen jälkeen me molemmat kaivettiin esiin netin syövereistä Sepon Puolimaraton läpi -ohjelma. Jos rehellinen olen, niin en edes tiedä kuka Seppo on, mutta näissä asioissa luotan häneen ku vuoreen. :D Ihan pilkuntarkasti en tosin tuota ohjelmaa tainnut noudattaa, mutta ainakin sen verran, että pitkät lenkit tuli sen mukaan hoidettua. Tuo oli myös ensimmäinen kesä kun aloin pyöräillä töihin, joten peruskuntoa tuli hoidettua aika mukavasti silläkin keinolla. Muuten tuosta valmistautumisesta ei ole paljon jäänyt mieleen, eli se taisi olla sitten sopivaa tasaista puurtamista, ei huippuja eikä epätoivon syövereitäkään. Kokemus tuo varmuutta varmaankin? ;)

Onko reippaampaa puolimaratoonaria nähty!? :D Intoa täynnä starttiviivalle lähdössä Hiltonissa. 

Lähtötunnelmia kuninkaanlinnan edustalla

Ei täs oo hädän päivää

No vähän on jänskää mut aika kivaaki!

Tukholmasta varattiin koko viikonlopun reissu, eli saatiin rauhassa majoittua sekä ennen että jälkeen juoksusuorituksen. Tukholman puolikas juostaan lauantaina iltapäivällä siten että kärki starttaa 15:30 ja me muut porrastetusti siitä eteenpäin, joten numerolaput ja muut ehti hyvin hakea siinä kisa-aamuna. Ensimmäisen puolikkaan vähistä energioista viisastuneena (!?) popsin viimeisenä iltana ravintolassa pastaa, ja tankkasin vielä kunnon aamiaisen. Käytiin expo-käynnin lomassa ostamassa vähän banaaneja ja pähkinöitä välipalaksikin. Kyllä sitten jaksaa. Toisin sanoen, en edelleenkään tiennyt oikeaoppisesta ravintovalmistautumisesta yhtikäs mitään. No niinhän siinä sitten kävi että äärilaidasta mentiin toiseen ja liiallinen tankkaus (ja nimenomaan ihan liian myöhäisessä vaiheessa toteutettu tankkaus) kostautui pistona kyljessä ihan ensimmäisestä juoksuaskeleesta lähtien.

Jos nyt palataan vielä kuitenkin lähtötunnelmiin, pidin Tukholman järjestelyistä kyllä paljon. Expo-alue toimi hyvin ja sieltä saatiin numerot ja evästä aamupäivän aikana oikein sujuvasti. Tavaransäilytys tapahtui niille osoitettuissa numeroiduissa isoissa muovipusseissa ja vietiin säilytykseen oman numerovälin valvottuun "karsinaan" lähikadulle - erittäin toimiva käytäntö ja nopea palvelu. Itse starttialue oli myös hyvin organisoitu karsinoihin, ja musiikki pauhasi tunnelman nostattamiseksi täysillä. Meillä oli ilo ylimmillään. :) Meidän lähtöryhmä oli siellä aika häntäpäässä, mutta odottelu meni jännityksensekaisissa bailufiiliksissä äkkiä. Pianhan se starttipistooli meillekin kajahti ja päästiin matkaan sankan yleisön kannustamana!

Vielä yks selfie ennen starttia

Oltiin solidaarisesti sovittu etukäteen, että omaa suoritusta lähdetään tekemään, ja jos toisen tarvii vaikka mennä bajamajaan visiitille, niin toinen sitten saa jatkaa matkaa. Mun pisto kyljessä muuttui kahdeksi eri pistoksi ja lopulta yhdeksi kokovartalopistoksi alkukilometrien varrella ja lopulta 7 km kohdalla mun oli pakko sitten tuo toiletti-visiitti suorittaa. Vessat oli onneksi juuri sellaisella ylämäkisellä ja mutkaisella kohdalla, että ehdin juuri näkemään Elisan selän katoavan mutkan taakse kun olin jälleen valmis jatkamaan matkaa. Sitä selkää lähdin sitten määrätietoisesti metsästämään ja aina sen jonkin mutkan kohdalla bongasin. Vähän se huoletti että voiko tässä nyt kesken kaiken mitään kiihdytellä, mutta yksinäinen 14km taivallus ei houkutellut kyllä yhtään! Määrätietoisin askelin ja tavoite kirkkaana sinisenä selkänä edessä päin pistin tossua toisen eteen, ja seuraavan kilometrin tai parin aikana taisinkin jo Elisan taas saavuttaa, ja huusin takaviistosta täysiä HEJA HEJA HEJA! (sitähän ne ruotsalaiset muuten jaksoi huutaa!) Elisa piti katseen visusti eteenpäin, luuli että joku hullu ruotsalainen yrittää häneen ottaa kontaktia. Vasta kun jatkoin että "hyvä Elisa!!" sain takaisin epäröivän ja varovaisen katsekontaktin. :D Siitä sitten taivallettiin, yhdessä jälleen, aina maaliin asti, vaikka jutustelut maalia lähestyttäessä harvenivatkin.

Tukholmassa osataan ja jaksetaan kannustaa (heja heja heja), ja tunnelma sen ansiosta koko tapahtumassa on tosi hieno. Reitti mutkittelee keskustassa ja nähtävyyksien ympärillä ensin melkein 14 km toispuol jokkee, ja sitten pienemmän lenkin verran Södermalmin puolella. Mulla alkoi taas jo tuossa noin 14 km kohdalla reidet tuntumaan betonilta. Tällä kertaa se ei ollut kuitenkaan henkisesti niin rankkaa kuin viimeksi, koska olin kokenut puolimaratoonari ja tiesin että siitäkin suosta kyllä selvitään! Me oltiin luettu netistä varoituksia viimeisestä isosta ylämäestä, ja sitä odoteltiin kauhulla - lopulta kuitenkin se mäki meni niin huomaamattomasti että ei ehkä oikein edes ymmärretty että oltiin ylämäkeä edes juostukaan. Tasainenhan tuo reitti on kokonaisuudessaan, joten sinne sietää mennä ennätyksiä rikkomaan. Välillä 15 - 18 km tuijottelin aika monta kertaa Elisan selkää, joka välillä loittoni jo kymmenen metrin päähän eikä sitä sen kauemmaksi voinut päästääkään. Mulla oli siis henkilökohtainen jänis ja kirittäjä mukana ja hyvin toimi!

Maalissa!! Me voitettiin noi kaikki!!! JEEE!!!

19. kilometri oli reipasta alamäkeä ja meni melkein painovoiman vaikutuksella. Viimeinen kilometri oli pitkä. Odotin koko ajan maalin tulevan näkyviin hetkenä minä hyvänsä, ja se muuten tulee näkyviin yllättävän viime hetkillä! En oikein muistanut tai hahmottanut miltä se maalialue ja maamerkit sen ympärillä näyttävät, ja taisinkin jonkin aikaa pitää ihan väärää siltaa kiintopisteenäni luullen sitä maaliksi. Kyllähän siinä meinasi palaa sipuli kun paljastuikin lähempänä että ei se olekaan maali, ja maali ei siis ole vieläkään näkyvissä! Siis kuinka pitkä tämä viimeinen kilometri voi olla?? Tutut reitit tai esteettömämpi näkyvyys maalialueelle on muuten henkisesti paljon helpompia, kun oikeasti tietää mitä odottaa ja pystyy tsemppaamaan ihan eri tavalla että no eihän tässä enää mitään.

No kyllä se maali lopulta sieltä eteen koitti ja viimeiset sadat metrit oli kyllä suuren urheilujuhlan huumaa. Yleisöä oli pakkautunut maalin läheisyyteen paljon ja he jaksoivat vielä tuossakin vaiheessa olla upeasti mukana. Hetki vei mennessään ja pienellä nostatuksella yleisöhän suoranaisesti mylvi ja siivitti meitä hurjalla vimmalla eteenpäin. Elisa nappasi mut vielä kovempaan loppukiriin ja maalisuoralla ohitettiin vielä monta tyyppiä! Tuuletukset oli vimmaisat, niinkun kuvasta näkyy! :D Lähtö- ja maaliviivat me ylitettiin sekunnilleen samaan aikaan ja puolimaratoniin kului aikaa meillä 2.31.44. Olisihan se ollut kauhean kiva alittaa 2,5 h rajapyykki, mutta olipa se kiva tulla maaliinkin, ja samalla kuitenkin parantaa edellistä aikaa yli 10 minuuttia. :)

Se on kyllä kumma juttu ku nää mitaliposet on aina maailman edustavampia kuvia.

Mitskut kaulassa heja heja heja!

Ai ristus mikä reissu

Eiku jaa mua kuvataan, siis jee! :D

Jaettu ilo on tuplailo ja on mahtava kun on joku jonka kanssa kelata kisan tunnelmia läpi - siis joka on kokenut kaiken sen saman metri metriltä. Pikaisen suihkukierroksen jälkeen hotellilla lähdettiinkin pökkelöjaloillamme ansaitusti juhlimaan voittoa Tukholman Farangiin. 

Tästäkin reissusta tuli opittua paljon tulevien reissujen varalle, sellaistakin mitä ei tuossa Farangin analyyseissa tullut ehkä vielä tajuttua. Päällimmäiseksi jäi hyvä mieli ja intoa seuraaviin, isompiin haasteisiin!

Kyllä mitalisijoitukset saa aina tyytyväiseksi ;)

Kirjattakoon tähän vielä Elisan kommentti Tukholmassa, hotellilla seuraavana päivänä puolikkaan jälkeen: “Kyllä näitä puolikkaita voisi joskus myöhemminkin juosta ja aikaa parannella, mutta en mä kyllä kokonaiselle maratonille lähde”.

Näihin sanoihin palattakoon myöhemmin.

Ensimmäinen puolimaraton - HCR 2012

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään? :) Ajattelin kuitenkin kokeilla! Näitä on ehkä joskus sitten vanhoilla päivillä kiva lukea, ja itseasiassa tämän ensimmäisen kanssa saa jo nyt ihan tosissaan pistää aivosolut raksuttamaan! Ehkä tämä myös antaa vähän parempaa kuvaa mistä lähtökohdista tänäpäivänä kuntoillaan.

Parhaiten koko kokemuksesta muistan sen jännityksen, joka kesti pitkin kevättä. Puolimaraton tuntui joltain todella isolta ja vaikeasti saavutettavalta haasteelta ja tuntui todella utopistiselta että olin itse menossa sitä juoksemaan. Olin aloittanut koko juoksuharrastuksen vuosi aiemmin, kun asuin Australiassa työharjoittelun merkeissä. Mulla oli sporttinen kämppis joka tykkäsi juosta ja hänen innoittamaan menin itsekin ostamaan lenkkarit ja yhden vaatekerran verran juoksuvaatteita. Ai että, tuntuupa uskomattomalta nyt kirjoittaa näitä sanoja, kun nykyään lenkkarit lähtee melkeinpä viikonloppureissuillekin mukaan ja vain yksi juoksuvaatekerta tuntuisi katastrofilta! :D Jonkin verran juostiin yhdessä, mutta koska kämppikseni sattui olemaan niitä kilpailuhenkisiä, joiden on pakko juosta koko ajan puoli metriä edellä (argh ne on sitten ärsyttäviä juoksukavereita!) niin pääosin halusin juosta yksin. Vähitellen aloin viikonloppuisin pidentämään lenkkejä, ja pisin Australiassa juostu lenkki oli muistaakseni 14km. Muistan että tuolloin se ajatus puolimaratonista lähti itämään, ja siellä ensimmäistä kertaa haaveilin asiasta myös ääneen. 

Sitten koitti kuitenkin kesä ja paluu Suomeen ja oikeastaan kesä-heinäkuuksi kaikki kuntoilut jäivät kokonaan. Käännekohta ehkä koko mun liikkumisessa on ollut se kun ostin sitten heinäkuun lopulla kolmen kerran yhteis-PT-tunnit poikaystävälle synttärilahjaksi. Saatiin saliohjelmat sekä treeniohjelmat johon kuului nousujohteisesti juoksua kaksi kertaa viikossa. Juoksukunnon koheneminen on aina mahtavaa ja niin palkitsevaa, mutta tuohon aikaan se oli myös jotenkin todella ihmeellistä ja uskomatonta. Jouluun mennessä juoksin taas kevyesti yli 10 km lenkkejä, jolloinka laskeskelin että toukokuussa menee se 21km kun samaan tahtiin jatketaan. Ilmoittautumislomakkeen täyttämisessä ei kauaa mene ja kun entteriä on viimeistä kertaa painettu, niin voikin seuraavat kuukaudet kauhistella mihin sitä oikein on taas pitänyt itsensä laittaa!

Ehkä kaikista eläväisin muisto koko ensimmäisestä puolimaraton-valmistautumisesta on kuitenkin silloinen työkaveri Maukka, äärimmäisen kilpailuhenkinen kaveri, joka sanoi ajalla ei ole väliä, mutta töihin ei sitten ole tulemista jos keskeytät. Mussa on sen verran pohjalaista uhoa, että tuon tyyppinen tsemppi puree parhaiten, ja kyllä sitä muuten tarvittiinkin...

Kisa-aamuna mua jännitti kauheasti. En tuolloin tiennyt mistään hiilaritankkauksesta yhtikäs mitään, enkä sellaiseen ollut panostanut. Keitin aamulla puuroa, mutta söin siitä vain puolet, koska en jännitykseltäni saanut sitä kurkusta alas. Lähdin hakemaan kisanumeroa sydän kurkussa, ja ostin samalla reissulla kompressiosukat, että olisi sitten jalat kevyemmät juosta. En tietenkään ollut sellaisistakaan ikinä kuullutkaan aiemmin. Pisimmät treenilenkit taisivat olla jotain 16-17 km ja odotin että vaikeudet alkaisivat noiden kilometrien jälkeen. Mutta että kyllähän sitä nyt 4 km siihen päälle menee vaikka millä perkeleellä. 

Mä en oikeastaan muista alkumatkasta mitään. Muistan hämärästi vaatteet mitkä mulla oli päällä, pitkähihainen paita jonka päälle halusin laittaa valkoisen HCR paidan. Markus (poikaystäväni) oli saattelemassa mut matkaan, joten sain pitää takkia viileässä ilmassa lähtöön saakka. Mun hyvä ystävä oli yllätyksenä kannustamassa Hakaniemen rannassa, se oli huippua! Markus oli varmaan taas jossain sen jälkeen kannustamassa, milläköhän se mahtoi liikkua..? Taisin jonkun toisenkin tutun nähdä, en vaan enää ollenkaan muista että kenet! Keskuspuistossa en ollut ikinä ennen käynyt, ihmettelin miten Helsingistä löytyy sellainen paikka. Mulla oli iPod jolta kuuntelin musiikkia, ja jonka power song-ominaisuutta olen myöhemmillä juoksumatkoilla kaivannut! Tuossa oikeastaan kaikki mitä muistan alkutaipaleelta. 

Sitten se taisi olla noin 14 km kohdalla, kun jalat alkoivat jo painaa liikaa. Jo 14km kohdalla!! Mulla tuli uskonpuute. Tästähän on vaikka miten pitkä vielä maaliin. Teki kauheasti mieli kävellä. Silloin muistelin työkaveri-Maukkaa. Minähän aion mennä maanantaina töihin ja kertoa että maaliin asti mentiin ja juosten! Välillä piti jokaista jalan siirtoa miettiä erikseen - siirrä vasen jalka sitten oikee nyt vasen, oikee... Pahimmat ylämäet kyllä jouduin kävelemään. Se lohdutti, että kuitenkin matka lyheni askel askeleelta. En muista oliko se 18 vai 19 km kyltti, kun yhtäkkiä löysin uskon itseeni jälleen. Kun pää alkoi uskoa että ihan kohta ollaan maalissa, niin jostain kropan syövereistä löytyi ihan uutta energiaa. No, oikeasti varmaan vauhti ei juurikaan kasvanut, mutta viimeiset kilometrit meni kuitenkin paljon helpommin! Tuolloin HCR reitti oli vielä se "vanha" eli stadikan reunalla oli vasta 20 km kyltti ja sitten koukattiin vielä alakautta ja ärsyttävä pitkä ylämäki takaisin kohti stadikkaa (nykyinen reitti on paljon kivempi, koska kyllä stadikan näkeminen pitää tarkoittaa jo oikeasti lähestulkoon maalia!). Viimeisellä kilometrillä power song käyttöön ja voluumit kaakkoon! 

Maaliintuloakaan en oikeasti juurikaan muista. Onneksi HCR tuloslistoilta pääsee edelleen katsomaan maratonphoton kuvia tuosta hetkestä. Kuvat on ihan karseita mutta myös karsean onnellisia! Ja tuuletus on jatkunut suunnilleen stadikan porteilta maaliviivalle asti! :D (Harmi kun nuo kuvat on niin riistohinnoissa, en koskaan malta niitä lunastaa.) Ja niin sitä oltiin sitten maalissa! Puolimaratoonari! Maalialueella kaikki parhaat palautusruuat oli jo loppu, ja siitä vähän pahoitin mieleni. Olenko niin huono että ei tarvi edes sipsipussia säästää? No, sekään ei jaksanut paljoa mieltä painaa. Olin kuitenkin voittaja!

Niin se loppuaika. Olin optimistisimmissa haaveissani havitellut jotain 2,5h aikaa, koska ne nyt vaan olisi kiva "tasaluku". Kaikkine vaikeuksineen mun aika painui kuitenkin lukemiin 2:42:46. Ei sillä kyllä ollut mitään väliä. Olin selvinnyt maaliin! Enkä ollut edes ihan viimeinen! Illalla sitä juhlistettiin Putte's Pizzalla ja siiderillä. Sen pizzan muistan kyllä sitten taas erittäin eläväisesti, se oli herkullista Putte'sin salami pizzaa, joka löytyy listalta yhtä tänäkin päivänä!