Penikkavaivainen ilmoittautuu

Ihmisen mieli on kyllä jännä juttu. Eilen venyin ja vanuin sohvalla eikä mua siinä laiskuuden puuskassa kiinnostanut ollenkaan lähteä juoksemaan. Sainpa sitten kuitenkin lopulta itseni kaivettua ylös sieltä sohvan nurkasta ja ulos - vain todetakseni ensimmäisellä juoksuaskeleella että nyt tuo penikka on vaan viime viikosta jos ei pahentunut niin vähintään yhtä paha. Siinä ei paljon tarvinnut arpoa että jatkaisiko juoksua vai ei, niin selkeä oli kipu sääressä. Joten kävelin sitten korttelin ympäri ja palasin kotiin aivan maani myyneenä. Vaikka viisi minuuttia aiemmin mua ei juurikaan kiinnostanut koko touhu. Siis sitten kun se juoksemisen mahdollisuus viedään pois niin se on kyllä kamalaa.

Tänään suunnittelin lähteväni uimaan päivällä, mutta koko päivän kestänyt kaatosade ei houkutellut ulos. Joten murjotin sitten vaivoineni sisällä (enpä minä olisi toki juoksemaankaan sinne kaatosateeseen varmasti lähtenyt, mutta kun ei edes anneta sitä mahdollisuutta!) Illalla kuitenkin sadepilvet väistyivät ja ilta-auringossa pääsin vielä Bianchin kanssa tuonne Regent's Parkiin rullailemaan. Siellähän oli tälläiseen after work aikaan pyöräilijä poikineen ja oli ihan huippua olla siellä seassa. Miehiä kiisi jatkuvasti ohi niin että kuului vaan hiljainen suhahdus, garminit piippailivat siellä sun täällä ja liikennevaloissa kuului vain lukkopolkimien kalinaa. Ja nyt kun meitä oli niin paljon, niin olin paljon luottavaisempi että muut tien käyttäjät (autot ja kävelijät) pysyvät valppaampana pyöräilijöiden suhteen, eivätkä kurvaa eteen.

Muutamia muita havaintoja tuolta lyhyeltä pyörälenkiltä:

• Lontoossa miespyöräilijät uskaltavat pukeutua tosi rohkeasti. Paljon on perusvaatettakin (Rapha taitaa olla yksi yleisimmistä) mutta sitten on välillä ihan uskomattoman hienoja settejä. Tänään ehdoton lemppari oli sellainen mummon-kammarin-vintage-ruusu-kuosi, jota eräällä miespyöräilijällä oli sekä shortsit että paita ja vielä sukatkin! Mahtavaa! :D 

• Pyöräilijät eivät jätä toisiaan pulaan. Sehän todettiin jo viime lauantaina, mutta tänään olin kyllä todella yllättynyt kun pysähdyin tien sivuun säätämään satulalaukkuni kanssa (muistin yhtäkkiä että survoin sinne pyörävuokraamolta lähtiessä kaksi sisäkumia ja laitoin vetoketjun hätäisesti vain puolittain kiinni) ja kun siitä suoristauduin takaisin pystyyn niin huomasin että joku mies joka oli ajanut jo ohi, oli pysähtynyt ja palannut kävelytietä pyöräänsä taluttaen katsomaan onko mulla kaikki ok. Siinä kohtaa mua erityisesti harmitti ettei mulle ole vielä tarttunut kunnolla Brittien ylikohteliaisuudet, mutta sain sentään jotain "I'm fine thank you" siitä yllätykseltäni tokaistua :D 

• Pyöräily - niinkuin mikä tahansa liikunta - tekee onnelliseksi. Kaikki tämä jalkavaivaisen harmitus jäi lenkille ja nyt voi taas positiivisin mielin ottaa tilanne haltuun. Maailma ei sittenkään kaatunut mun säärialueen noin 5 cm matkalla tuntuvaan kipuun. (Eikä tarvinnut edes turvautua vaihtoehtoiseen lääkitykseen eli suklaaseen.) 

 Kyllä tämä tästä taas suttaantuu.

Suu messingillä kotiin.

Penikkapohdintoja

Oijoijoijoi mitkä säät on vallanneet Lontoon! Täällä on kesä! Nyt ei harmita kyllä ollenkaan että tuli muutettua tänne hieman eteläisimmille leveysasteille ;)

Kävinpä siis tänään taas puolen päivän aikoihin lenkillä, sellaisella kevyellä hölköttelyllä 45 min. Siis juuri sellaisella mikä on mun makuun! ;) Näillä säillä lenkkeilisi kyllä vaikka millä mitalla, mutta olen hieman huolissani miten mun jalat sitä kestää. Viime keväänä juoksin itselleni niin pahaksi äityneen penikkataudin, että lopulta en pystynyt toisella jalalla edes kunnolla astumaan. Silloin olin maratonkoulussa ja juoksukertoja tuli viikossa keskimäärin kolme kappaletta, noin nelisen tuntia yhteensä per viikko. Oon kirjannut nämä kaikki Heiaheiaan, en toki muistaisi näin tarkkaan muuten. Mulla oli silloin oikein juoksuhuuma päällä, ja yhdenkin juoksutreenin otsikko viime keväältä on "Uskomattoman mahtavan ihana fiilislenkki" (sen lenkin muistankin, ja sitä se todella olikin!). Säännöllinen ja monipuolinen treeni teki hyvää juoksukunnolle ja hyvällä ohjelmalla vauhtikin sen kun koheni. 

Mulla taisi olla parikin viikkoa sellaista pientä kireyttä pohkeessa, mutta en sitä osannut tunnistaa oireeksi mistään kummemmasta. Aluksi se tuntui vain juostessa, sitten myös kävellessä ja ihan istuessakin ja silti menin vielä tekemään kireällä jalalla ihan hullun kovan juoksutreenin, jossa juostiin 4 minuutin vetoja niin täysiä kun kropasta pääsee. Se olikin sitten viimeinen tikki, ja viimeisen vedon jälkeen sain melkein konkata kotiin. Seuraavan päivän oli kotona etätöissä, koska pelkkä käveleminenkin sattui niin paljon (ja meillä töissä oli ärsyttävän pitkät välimatkat kaikkialle).

Siis näistä puhutaan

Silloin marssin ensimmäistä kertaa elämässäni hierojalle, ja reippaana ontuen ilmoitin että google-analyysini mukaan olen tainnut saada penikkataudin. Hieroja oli ensin sitä mieltä että jos noin kävellessäkin tuntuu pahalta, niin jotain muuta se on, mutta siinä kun kerrattiin mitäs olen viime aikoina harrastanut ja paikannettiin se kipu tuohon oikean jalan sääriluun sisäsyrjälle, niin diagnoosiksi tuli kuin tulikin todella pahaksi saatu penikkatauti. Samalla sain pakkolevon kaikelle liikunnalle mihin jalka vaan joutuisi osallistumaan, ja sehän olikin liikuntahuumaiselle kova paikka. Yritin tingata työmatkapyöräilyä edes, mutta en saanut siihenkään lupaa, ja erikseen vielä varoitettiin ylimääräisistä kävelyistä edes kaupungilla. Siis niin paljon lepoa kuin nyt on vaan elämässä mahdollista sille antaa. Onneksi huumassani keksin sitten hankkia pullarin, ja niinpä seuraavat viikot kerrytti uintimetrejä aika tehokkaasti, ja jalat sai vaan kellua mukana! Taas tulee triathlonin hienoudet esiin, harvoin sitä niin kokovartaloloukkaantunut on, etteikö jotain lajeista voisi harrastaa. :) 

Siinä meni sitten juoksematta 7 viikkoa yhteensä. Paljon nopeammin kipu lähti siitä kävelytuntumasta, mutta jo ensimmäiset juoksuaskeleet sattuivat aina heti. Kunnes sitten lopulta 7 viikon jälkeen ei enää sattuneetkaan! Oi sitä riemun päivää :) Eli lopulta siitäkin vaivasta päästiin, sinnikkäällä levolla sekä useilla hieronta-kerroilla! Tuon jälkeen olenkin sitten ollut melko yliherkkä kaikille tuntemuksille jaloissa. koska samanlaista pakotettua juoksutaukoa en todellakaan toivoisi enää ollenkaan, koskaan. Vaikka treenasin tuolloin maratonille, tein kesän ja alkusyksyn aikana paljon korvaavia treenejä pääosin pyöräillen, ja juoksin vain noin 2 kertaa viikossa. En tiedä oliko luulotautia vai aitoja tuntemuksia, mutta mun mielestä suuremmat viikkomäärät ei vaan sopineet mun jalalle ja heti alkoi hentoja oireita tuntua säären suunnalta. Ja ennemmin riskeerasin maratonin maaliviivan ylityksen harvemmilla juoksutreeneillä, kuin lähtöviivan ylityksen!

Juostako vai eikö juosta, kas siinä vasta pulma

Niin, kyllähän sitä näissä maisemissa ihan mielellään kirmailisi vaikka joka päivä

Siitä päästäänkin takaisin tähän päivään. Nuo mahtavat säät houkuttelee ulos, mutta pyörää mulla ei vielä täällä ole, eikä rohkeutta hypätä Lontoon liikenteen sekaan sellaisella (molemmat ovat kyllä työn alla) niin helpoin ratkaisu on vaan heittää lenkkarit jalkaa ja lähteä ovesta ulos. Olen kuitenkin taas tuntevinani joitain heikkoja ikäviä signaaleja juuri tuolta oikean jalan sääriluun sisäsyrjän alareunasta, aina välillä. Että pitäisikö tässä nyt jo ennakoivasti vähentää juoksun määrää vai antaa mennä vaan? Pystynkö ikinä juoksemaan tervein jaloin yli kaksi kertaa viikossa, ja jos pystyn niin kuinka kauan tässä pitää vähitellen määriä taas nostaa? Vaikka olinkin asiasta jo huolissani tänään lenkillä, miksi en kuitenkaan laittanut kompressiosäärystimiä jalkaan lenkin ajaksi tai tehnyt lenkin päätteeksi pohkeita venyttäviä ja vahvistavia liikkeitä, jotka mulle viime vammautumisen aikana opetettiin? 

Jos ruudun toisella puolella on ketään kohtalotoveria tai viisampaa jolta löytyisi vinkkiä mihinkään mun kysymyksistä, niin kommentteja otetaan vastaan! 

(Mun piti vain puhua päivän liikunnoista, mutta homma lähti näköjään ihan käsistä tuon penikkapohdinnan mukana. :) )