tiistai 14. huhtikuuta 2015

Ensimmäinen puolimaraton - HCR 2012

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään? :) Ajattelin kuitenkin kokeilla! Näitä on ehkä joskus sitten vanhoilla päivillä kiva lukea, ja itseasiassa tämän ensimmäisen kanssa saa jo nyt ihan tosissaan pistää aivosolut raksuttamaan! Ehkä tämä myös antaa vähän parempaa kuvaa mistä lähtökohdista tänäpäivänä kuntoillaan.

Parhaiten koko kokemuksesta muistan sen jännityksen, joka kesti pitkin kevättä. Puolimaraton tuntui joltain todella isolta ja vaikeasti saavutettavalta haasteelta ja tuntui todella utopistiselta että olin itse menossa sitä juoksemaan. Olin aloittanut koko juoksuharrastuksen vuosi aiemmin, kun asuin Australiassa työharjoittelun merkeissä. Mulla oli sporttinen kämppis joka tykkäsi juosta ja hänen innoittamaan menin itsekin ostamaan lenkkarit ja yhden vaatekerran verran juoksuvaatteita. Ai että, tuntuupa uskomattomalta nyt kirjoittaa näitä sanoja, kun nykyään lenkkarit lähtee melkeinpä viikonloppureissuillekin mukaan ja vain yksi juoksuvaatekerta tuntuisi katastrofilta! :D Jonkin verran juostiin yhdessä, mutta koska kämppikseni sattui olemaan niitä kilpailuhenkisiä, joiden on pakko juosta koko ajan puoli metriä edellä (argh ne on sitten ärsyttäviä juoksukavereita!) niin pääosin halusin juosta yksin. Vähitellen aloin viikonloppuisin pidentämään lenkkejä, ja pisin Australiassa juostu lenkki oli muistaakseni 14km. Muistan että tuolloin se ajatus puolimaratonista lähti itämään, ja siellä ensimmäistä kertaa haaveilin asiasta myös ääneen. 

Sitten koitti kuitenkin kesä ja paluu Suomeen ja oikeastaan kesä-heinäkuuksi kaikki kuntoilut jäivät kokonaan. Käännekohta ehkä koko mun liikkumisessa on ollut se kun ostin sitten heinäkuun lopulla kolmen kerran yhteis-PT-tunnit poikaystävälle synttärilahjaksi. Saatiin saliohjelmat sekä treeniohjelmat johon kuului nousujohteisesti juoksua kaksi kertaa viikossa. Juoksukunnon koheneminen on aina mahtavaa ja niin palkitsevaa, mutta tuohon aikaan se oli myös jotenkin todella ihmeellistä ja uskomatonta. Jouluun mennessä juoksin taas kevyesti yli 10 km lenkkejä, jolloinka laskeskelin että toukokuussa menee se 21km kun samaan tahtiin jatketaan. Ilmoittautumislomakkeen täyttämisessä ei kauaa mene ja kun entteriä on viimeistä kertaa painettu, niin voikin seuraavat kuukaudet kauhistella mihin sitä oikein on taas pitänyt itsensä laittaa!

Ehkä kaikista eläväisin muisto koko ensimmäisestä puolimaraton-valmistautumisesta on kuitenkin silloinen työkaveri Maukka, äärimmäisen kilpailuhenkinen kaveri, joka sanoi ajalla ei ole väliä, mutta töihin ei sitten ole tulemista jos keskeytät. Mussa on sen verran pohjalaista uhoa, että tuon tyyppinen tsemppi puree parhaiten, ja kyllä sitä muuten tarvittiinkin...

Kisa-aamuna mua jännitti kauheasti. En tuolloin tiennyt mistään hiilaritankkauksesta yhtikäs mitään, enkä sellaiseen ollut panostanut. Keitin aamulla puuroa, mutta söin siitä vain puolet, koska en jännitykseltäni saanut sitä kurkusta alas. Lähdin hakemaan kisanumeroa sydän kurkussa, ja ostin samalla reissulla kompressiosukat, että olisi sitten jalat kevyemmät juosta. En tietenkään ollut sellaisistakaan ikinä kuullutkaan aiemmin. Pisimmät treenilenkit taisivat olla jotain 16-17 km ja odotin että vaikeudet alkaisivat noiden kilometrien jälkeen. Mutta että kyllähän sitä nyt 4 km siihen päälle menee vaikka millä perkeleellä. 

Mä en oikeastaan muista alkumatkasta mitään. Muistan hämärästi vaatteet mitkä mulla oli päällä, pitkähihainen paita jonka päälle halusin laittaa valkoisen HCR paidan. Markus (poikaystäväni) oli saattelemassa mut matkaan, joten sain pitää takkia viileässä ilmassa lähtöön saakka. Mun hyvä ystävä oli yllätyksenä kannustamassa Hakaniemen rannassa, se oli huippua! Markus oli varmaan taas jossain sen jälkeen kannustamassa, milläköhän se mahtoi liikkua..? Taisin jonkun toisenkin tutun nähdä, en vaan enää ollenkaan muista että kenet! Keskuspuistossa en ollut ikinä ennen käynyt, ihmettelin miten Helsingistä löytyy sellainen paikka. Mulla oli iPod jolta kuuntelin musiikkia, ja jonka power song-ominaisuutta olen myöhemmillä juoksumatkoilla kaivannut! Tuossa oikeastaan kaikki mitä muistan alkutaipaleelta. 

Sitten se taisi olla noin 14 km kohdalla, kun jalat alkoivat jo painaa liikaa. Jo 14km kohdalla!! Mulla tuli uskonpuute. Tästähän on vaikka miten pitkä vielä maaliin. Teki kauheasti mieli kävellä. Silloin muistelin työkaveri-Maukkaa. Minähän aion mennä maanantaina töihin ja kertoa että maaliin asti mentiin ja juosten! Välillä piti jokaista jalan siirtoa miettiä erikseen - siirrä vasen jalka sitten oikee nyt vasen, oikee... Pahimmat ylämäet kyllä jouduin kävelemään. Se lohdutti, että kuitenkin matka lyheni askel askeleelta. En muista oliko se 18 vai 19 km kyltti, kun yhtäkkiä löysin uskon itseeni jälleen. Kun pää alkoi uskoa että ihan kohta ollaan maalissa, niin jostain kropan syövereistä löytyi ihan uutta energiaa. No, oikeasti varmaan vauhti ei juurikaan kasvanut, mutta viimeiset kilometrit meni kuitenkin paljon helpommin! Tuolloin HCR reitti oli vielä se "vanha" eli stadikan reunalla oli vasta 20 km kyltti ja sitten koukattiin vielä alakautta ja ärsyttävä pitkä ylämäki takaisin kohti stadikkaa (nykyinen reitti on paljon kivempi, koska kyllä stadikan näkeminen pitää tarkoittaa jo oikeasti lähestulkoon maalia!). Viimeisellä kilometrillä power song käyttöön ja voluumit kaakkoon! 

Maaliintuloakaan en oikeasti juurikaan muista. Onneksi HCR tuloslistoilta pääsee edelleen katsomaan maratonphoton kuvia tuosta hetkestä. Kuvat on ihan karseita mutta myös karsean onnellisia! Ja tuuletus on jatkunut suunnilleen stadikan porteilta maaliviivalle asti! :D (Harmi kun nuo kuvat on niin riistohinnoissa, en koskaan malta niitä lunastaa.) Ja niin sitä oltiin sitten maalissa! Puolimaratoonari! Maalialueella kaikki parhaat palautusruuat oli jo loppu, ja siitä vähän pahoitin mieleni. Olenko niin huono että ei tarvi edes sipsipussia säästää? No, sekään ei jaksanut paljoa mieltä painaa. Olin kuitenkin voittaja!

Niin se loppuaika. Olin optimistisimmissa haaveissani havitellut jotain 2,5h aikaa, koska ne nyt vaan olisi kiva "tasaluku". Kaikkine vaikeuksineen mun aika painui kuitenkin lukemiin 2:42:46. Ei sillä kyllä ollut mitään väliä. Olin selvinnyt maaliin! Enkä ollut edes ihan viimeinen! Illalla sitä juhlistettiin Putte's Pizzalla ja siiderillä. Sen pizzan muistan kyllä sitten taas erittäin eläväisesti, se oli herkullista Putte'sin salami pizzaa, joka löytyy listalta yhtä tänäkin päivänä!

2 kommenttia:

  1. Mua jäi suurena sipsifanina ja epäoikeudenmukaisuudesta helposti mielensä pahoittavana henkilönä nyt vaivaamaan toi tommonen, et ei oo taattu kaikille maaliintulijoille samoja etuja. Hmpht!
    Nojoo. Hauska muisteluaihe muuten, on se eka niin erilainen ku eihä siin sit ees tiiä mitä on tulossa. T. Erittäin kokenut kahden puolikkaan nainen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo oli kyllä hauska muistella tätä, tässä on niin paljon tapahtunut välissä että en oo näitä tapahtumia mitenkään aktiivisesti pitänyt mielessä ja konkareitahan tässä nykyään jo ollaan! :D Mut joo kyllä järjestäjän on ehdottomasti viimeisillekin taattava samat eväät kuin muillekin, joten onneksi tämä on ollut ainutkertainen huono kokemus!

      Poista