Vaikeuksien kautta voittoon

Pyöräseikkailut Lontoossa saivat eilen jatkoa, kun olin eilen toista kertaa Lontoossa pyöräilemässä! Edellisestä kerrastahan on jo kolmisen viikkoa, mutta kun ei tässä oo ehtiny kun on tullut reissattuakin. Oli mulla sentään jotain itsevarmuutta sieltä kolmen viikon takaa jäljellä, että ihan uusiksi ei tarvinnut alusta asti tsempata, mutta kyllä jännitti taas. Jännitti niin paljon että mitä lähemmäksi tuo pyöräily tuli, alkoi ihan vatsaan sattua.

Tällä kertaa nimittäin vein pyöräilyn ihan seuraavalle tasolle - olin menossa sinne pyöräkouluun, mihin ilmoittauduin tuossa parisen viikkoa sitten. Se ei ollutkaan enää ollenkaan niin tuttu reitti kuin mitä tuonne Regent's Parkiin oli ollut, lisäksi se sisälsi semmoisen isomman risteyshässäkän, koko Lontoon läpi ajamisen ja pyöräkoulun takia ajankohtaa ei voinut valita vaan suoraan ruuhkaan oli lähdettävä puskemaan. Huh.

No, alku ei mennyt ollenkaan niinkuin strömsössä. Olin suunnitellut että lähden tuntia ennen liikenteeseen kotoa, että olen sitten varmasti ajoissa ja saan säätää matkalla niin paljon kuin tarve vaatii. Google mapsin mukaan siis aikaa tuohon matkaan menisi oikeasti 25 minuuttia, joten "hieman" laskin säätövaraa. Mutta vihaan olla myöhässä ja inhoan sitä tunnetta kun pyörällä huomaa uusilla reiteillä, samalla kun yrittää suunnistaa, että nyt on kiire! 

Alex-koutsi siellä kovasti jotain opettaa

Vähän pariajoa, jossa lähes kaikki parit hajautuivat parin metrin päähän toisistaan...

No, ensin mulla meni kaikenlaiseen säätöön ketjujen rasvaamisesta lähtien kotona sen verran enemmän aikaa että olin pyörän kanssa ulkona kadulla  45 minuuttia ennen pyöräkoulun alkua. Se siitä tunnista siis. Olin luonut gps-reitin perille ja kotiin Suunnon movescountiin ja säätänyt moveslinkin kanssa myös jonkin aikaa (tähänkin meni sitä säätöaikaa!) että sain sen synkattua Ambittini kanssa. No sitten kun olen pyörän kanssa ulkona ja alan laittaa navigointia päälle, niin mitä hittoa, ei siellä niitä uusia reittejä ole! Pikaisen harkinnan jälkeen totesin että mun on pakko mennä sisälle uudestaan laittamaan ne reitit, koska muuten saatan joutua pahempaan pulaan kun alan miettiä keskellä liikennettä että mikähän tie mun piti ottaa... 

Eli pyörä sisälle, ja koska täällä en kehenkään luota, niin kannoin sen vielä tähän 1. kerrokseen ja jätin oven raolleen että kuulen jos siitä joku menee ohi. Ettei mikään pizzamies varasta mun hienoa pyörää alakerrasta! :D Sitten säätämään koneelle. En oo taas hetkeen tuota reittisuunnittelua tehnyt, joten pari kertaa hermoja kiristettyäni kun synkkaus onnistuu mutta reittejä ei vaan siirry, turvauduin ihan ohjekirjaan jossa sitten sanottiinkin että "varmista että haluamasi reitit ovat valittuina movescountissa". Tässä kohtaa kirosin ääneen, kuinka vaikeaksi voi olla tehty tämä systeemi! Kello raksutti koko ajan eteenpäin, ja nyt mulla todella enää olisi aikaa se 30 minuuttia ajaa perille. Lopulta siis sain reitit Ambittiin ja ei kun taas pyörä kainaloon ja kadulle. Ja olen edelleen näin tyynessäkin olotilassa sitä mieltä, että Suunto voisi vähän kehittää tuon systeemin käytettävyyttä...

Tässä meillä oli visainen mutkareitti ajettavana.

Koutsi näyttää miten näiden törppöjen välistä pitää ajaa.

Lähdin ajamaan ja metrin jälkeen huomasin että molemmat kumit on ihan pehmoiset. Siis niin pehmoiset että ne menee ihan lituskaan kun hyppään kyytiin. Voi elämä ja kymmenen kirosanaa päälle. No, pyörä seis, pumppu repusta ja pumppaamaan. Tähän kohtaan voitte kuvitella raivopäisen pyöräilijän joka naama punaisena suomeksi ääneen kiroten pumppaa ku viimestä päivää ja yrittää epätoivoisesti saada huonolla pumpulla edes jotain bareja renkaaseen. :D Nyt naurattaa, silloin ei! 

Jostain syystä takarenkaan kanssa en vaan onnistunut kovin häävisti ja aika pehmeäksi se jäi. Eturenkaaseen sain nyt edes sen verran että se näytti pysyvän ihan kasassa ajonkin aikana. En oikein tiennyt yhtään miten käy jos sellaisella pehmoisella renkaalla lähtee ajelemaan, mielikuva on vain että niin ei oikein ole suositeltavaa tehdä ja siinä kohtaa olin jo menettämässä kaiken järkeni kun olin niin hermona. Äkkiä viestiä turvanaiselleni Elisalle, mikä on suositus lähteäkö vai ei. Elisakaan ei osannut varmuudella sanoa, mutta luotin enemmän tyynessä tilassa kotona olevan maalaisjärkeen kuin omaani ja sieltä tuli lupa lähteä sanoilla "en mä sitä katastrofina pitäis". Vastasin että tämä on jo yks katastrofi koko homma, mutta päätin lähteä liikenteeseen. Tässä kohtaa aikaa oli jäljellä vartti, joten laitoin koutsille tekstiviestin että tulen noin vartin myöhässä. 

Hyvä puoli tässä on se, että vihdoin kun pääsin liikkeelle, niin se liikenteen seassa ajaminen ei ollutkaan enää niin kamalaa. Vähän sama kuin pääsisi pääkivusta eroon lyömällä vasaralla sormeen :D Jännittävää se toki silti oli. Mun oli ensinnäkin ensin kannettava pyörä sillalle kanaalin yli ja sen jälkeen oli pätkä ihan hirvittävää mukulakivikävelytietä. Ruuhka-aikaan siinä ei juurikaan voinut ajaa pyörällä, kun se oli todellakin kävelijöiden valtaama. Sitä seuraa sitten todella kaoottinen risteys. Kaoottinen siksi, että se on Paddingtonin juna-aseman vieressä, ja se tarkoittaa että siinä pyörii miljoona taksia ja kävelijää (pahimmat viholliseni bussien lisäksi!) aina. Ja ne kävelijät päästelee punaisia päin aina. Se on niin järkyttävä sumppu, että siitä kun selvisin, niin tiesin että hetkeksi voi hengähtää. Tuo sentään oli lähiristeys, jossa olen jopa joitain minuutteja vain seisonut ja seurannut miten pyöräilijät tuon risteyksen oikein hanskaa, joten siihen olin varautunut! 

Battersea Park

Alkureitti Hyde Parkiin oli muutenkin melko tuttua, joten siinä ei ollut mitään. Hyde Parkin läpi oli aika mukavakin rullailla, paitsi kohdissa jossa oli isompia turistilaumoja (jälleen yksi paha pyöräilijän vihollinen). Hyde Parkin jälkeen tulikin sitten seuraava jännä kohta. Olin kartasta katsonut että jahas, isolta tieltä näyttää ja siitä pitäisi päästä ensin oikealle ja heti perään vasemmalle. Käytännössä tarkoitti kolmen kaistan yli siirtymistä oikeasta reunasta vasempaan noin sadan metrin matkalla. Ruuhka-aikaan tuo kohta oli muuten tukossa. Mulla ei oo vieläkään hajua miten muut pyöräilijät sen kohdan olisi suorittaneet, mutta itse lähdin sitten vaan röyhkeästi sinne autojen väliin, kuitenkin niin nössösti etten puikkelehtinut kauheasti eteenpäin kun autotkin olivat jumissa. Eli silloin kun muut liikkui, liikuin minäkin ja reippaalla käsimerkillä vaan tiedoksi muille että olenpa muuten siihen eteen kurvaamassa. Selvisin! Ok, otin ensin yhden tien vasemmalle liian aikaisin, joten pientä lisäsäätöä, U-käännös ja takaisin ruuhkaan, mutta selvisin siitäkin. 

Sitten taas sai jonkin aikaa posottaa ihan suht mukavasti. Toki ruuhkaa oli, mutta me kaikki oltiin menossa samaan suuntaan niin se on helppoa. Joissakin kohdissa oli jopa pyöräkaistaa, mutta välillä se taas ikävästi yllättäen vaihtui parkkipaikoiksi. Lopulta pääsin Thamesin yli, jonka toisella puolella kohteeni Battersea Park odotti. Ongelma oli vaan siinä, että se oli oikealla puolella ja juuri siinä kohtaa oikealle kääntyminen olisi ollut todella vaikeaa. Gps-reittikin näytti että eteenpäin vaan vielä ja vasta puiston toisessa reunassa käännös puistoon. Siinä olikin ensimmäinen oikein kunnon pyöräkaista, oli maalattukin siniseksi. Posotin sitä innoissani menemään, kunnes yhtäkkiä silmäkulmaani osui punaiset valot ja elämä vilahti jo silmieni edessä kun kuvittelin että nyt justiinsa joku ajaa mun kylkeen! Äkkijarrutus ja onnistuin pysähtymäänkin vain metrin - pari jälkeen kohtaa mihin olisi pitänyt, ei siis edes keskelle risteystä. :D No, mistään ei tullut ketään kääntyvää (varmaan sen takia en edes tajunnut aluksi että siinä valot on) joten ei siinä olisi lopulta ollut vaaraa vaikka olisin jatkanut matkaakin. Hyviä sydämen tykytyksiä sai kuitenkin siitäkin. 

Lopulta viimeinen haaste oli edessä, eli sinne itse puistoon pääseminen. Luotin vain siihen että kyllä gps-reitti on järkevä (kyllä se olikin!) ja ihan viime hetkillä mulle paljastui että edessä on liikenneympyrä. Sellainen jättimäinen, kolmi-nelikaistainen, jossa oli ehkä viisi risteävää tietä, tietyömaa, ruuhka ja mulla ei hajuakaan miten mun pitäisi siinä oikeaoppisesti toimia. Mun piti kiertää melkein täyskierros, joten otin 2. sisimmän kaistan, ja sitten vaan taas reippaalla käsimerkillä signaalia takanatuleville autoille kun olin poistumassa. Sillai kai. Hengissä pysyin :D Kokoajan oli kyllä sellainen olo että vähänkö nuo autot kiroaa mut, mutta ehkä se oli vain amatöörin tunnetila. 

Ja ah, sitten olin puistossa turvassa! Löysin pyöräkoulunikin hyvin, olivat juuri siellä missä pitikin. Kaiken tämän elämää suuremman taistelun jälkeen itse opetuksen agenda tuntui kyllä vähintäänkin lapselliselta. Harjoitukset oli mielestäni luokkaa sellaista kikkailua mitä olen velipoikieni kanssa tehnyt kotipihassa viisivuotiaana. Kurssi oli toki aloittelijoille suunnattu, joten ehkä olin hieman aliarvioinut itseni. Ajettiin siis sellaista ehkä 30m rinkiä ympäri, jarruteltiin ja kiihdyteltiin ja harjoiteltiin kulmia. Vaikka turhaan minä tässä brassailen taidoillani, otettiin nimittäin erittäin oleellinen kisa että kuka jarruttaa nopeiten. Ajettiin hipihiljaa kaikki pientä piiriä ja koutsi huusi stop ja silloin kuka oli viimeisenä pysähtynyt, menetti pisteen. Mä menetin monta pistettä, vaikkakin erot oli naurettavan pieniä, joilla ei käytännön merkitystä ole. En jotenkin ollut motivoitunut siihen kisaan ollenkaan. Teki mieli sanoa että tulikin tuossa juuri harjoiteltua pysähtymistä in real life, mutta enpä sanonut. Itsepä lähdin siihen leikkiin :) 

Ihan kivaa kuitenkin oli vaikka opetuksellisesti en kauheasti saanutkaan tästä irti. Ensi kerralla harjoitellaan sitten sitä ryhmäajoa, saa nähdä onko se sitten jo enemmän uutta, vai minkälainen on toteutus. Sitäkin jäin miettimään, että ehkä Lontoon kasvateilla ei sitten ole vastaavia mahdollisuuksia kikkailla kotipihalla lapsena kuin meillä Tiistellä? :D Osallistujien taso oli todella vaihteleva, moni mies oli selvästi mua parempia mutta naiset taas mielestäni arempia ja muutenkin alkeellisemmalla tasolla. 

Thames

Kotimatkan otin sitten kaiken stressin jälkeen ihan rauhakseen kun ei ollut mihinkään kiire ja napsin kuvia maisemista ja pyörästäni. Kahdeksan aikoihin illalla ei ollut enää ruuhkaakaan juurikaan, joten senkin puolesta meni rennommin. Jälleen yksi neljän kaistan ylitys oikealle kääntyessä (vaikeutuksena se, etten tiennyt etukäteen mille tielle olen kääntymässä), se se on kyllä jännää touhua. Toisaalta paha ruuhka on helppo, kun kaikki liikkuu niin hitaasti. Illalla kun liikenne rullaa, kaikki tosiaankin liikkuu paljon nopeammin. Siitäkin selvittiin, pienellä harhaan ajolla tosin, mutta senkään kanssa ei käynyt kuinkaan, kun pyörän voi aina nostaa jalkakäytävälle ja tutkia rauhassa karttaa. Lopulta olin takaisin kaaosristeyksessä, näytin nyrpiintynyttä naamaa punaisia päin käveleville (ottivat sentään sitten juoksuaskeleita!) ja sitten saikin huokaista helpotuksesta. Vaikeuksien kautta voittoon, loppu hyvin kaikki hyvin, end of story. :) 

Yks onnellinen kotipihassa.