Pyöräilyä Mallorcalla - Day 2

Toinen päivä Mallorcalla oli se päivä, kun tiedostin oman kuolevaisuuteni harvinaisen selvästi. :D

Toiselle päivälle oli varattu meidän kunnianhimoinen tavoite pyöräillä Elisan kanssa 109 km vuoristoreitti Peguerasta Deiaan ja takaisin. Jukka lähti aikaisin aamulla ja meni omia teitään vielä pidemmän 170km lenkin, ja sai sen ajella omaa tahtia ilman että tarvi odotella meitä jatkuvasti. Mulla ja Elisalla on suhteellisen samantasoinen tahti, joten lenkkiseura oli täydellistä. :) Me ollaan viime kesänä Elisan kanssa ajettu reilu 100km lenkki Tampereen seudulla, ja se meni silloin kuin vettä vaan. Tuo "helppo satanen" oli mun kolmas vai neljäs maantiepyörälenkki ikinä, joten takki auki lähdettiin tähänkin koitokseen! Kunpa olisin sitten vaan senkin pitänyt mielessä, että nuo korkeuserot on tosiaankin vähän eri luokkaa kun Suomessa. Reitin profiiliin en ollut tutustunut etukäteen ollenkaan, oletin että mäkistä tulee, mutta mitään kokemusta miltä se mahtaa tuntua ei mulla tai Elisallakaan ollut. Jostain kumman syystä (ehkä se on synnynnäistä) mulla oli edellisen päivän jälkeenkin vielä kova itseluottamus että käydäänpäs nyt heittämässä sitten tommonen lenkki - että ihan soitellen sotaan kyllä lähdettiin... 

Kyllä, eteenpäin mennään!

Hahaa! Jouduit hullun kameranaisen uhriksi!

Alkutahmeuden jälkeen alku tuntui menevän ihan OK - alkureitti oli sama kuin ensimmäisen päivän alkupätkä, ja tutulla reitillä aika meni jotenkin nopeammin kun osasi odottaa mitä on tulossa. Kun poikkesimme eilispäivän reitiltä uudelle, alkoikin sitten se nousu (vaikka ei tuo alkukaan tasaista ole). Ensimmäinen nousu tuntui kestävän pienen iäisyyden. Se vaan jatkui ja jatkui ja jatkui. Tuon nousun alkaessa, siis kun poikkesimme tutulta reitiltä uudelle, oli kilometreja takana 14 km ja kyltti kertoi seuraavaan kaupunkiin/kylään olevan 16 km. Sovittiin että siellä pidetään ensimmäinen kahvipaussi, kun tulee sopivasti 30 km täyteen. Ja voi hyvänen aika miten pitkät 16 km siitä tulikaan! Nousu sinänsä ei ollut jyrkkää, vaan nimenomaan piiiiitkäää ja tasaisen tappavaa. Pienellä vaihteella sai sutkuttaa menemään, ja tuntui että mihinkään ei pääse (aika lähellä totuutta tuo tunne olikin, kun nopeudet taisi olla noin 10 km/h luokkaa). 

No, mikä menee ylös, sen on lopulta tultava myös alas, ja kyllä tuokin ylämäki lopulta loppui (nyt kun ambitin datasta tarkistin, niin kymmenisen kilometriä on ollut pelkkää nousua putkeen, jonka jälkeen 4km alamäkeen ja vielä 4km ylämäkeen). Tämä ensimmäinen lasku olikin aika mukava! Olin harmittavasti epäonnistunut gopron latauksessa yöllä, joten tämä lasku jäi aikalailla päivän viimeisiksi kuviksi sillä. Harmi, mutta onneksi on edes nämä kuvat, tunnelit ja kaikki! Kunnon neulansilmiä jotka jälleen otettiin varovasti, mutta tiepätkät niiden välillä oli suoria ja pitkähköjä, joten näkyvyys oli aika hyvä mitä tuleman pitää. Itseäni stressaa todella paljon lasketella noita vuoren rinteitä alas, jos koko ajan on edessä mutka eikä mitään tietoa mitä sen jälkeen tapahtuu. Elisa on kieltämättä vähän hurjempi laskija kuin minä. :) 

Meidät ohitettiin. :o

Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan!

Cheese! Eka isompi lasku takana, meno on maireaa!

Mun menopeli ja seuraavaksi edessä odottavat tunnelit!

Mähän sanoin että toi kamera ei oo yhtään nolo... :'D Totuus piilee siinä että en itse näe tuota, niin en sitä muista häpeilläkään...

Tuskalliselta tuntuvan ajan jälkeen päästiin siis vihdoin ensimmäiseen taukopaikkaamme Estellencsin kylään. Kahvit ja kolat (maantiepyöräilijöiden vakiomenu, jota näytti kaikki pöydät olevan pullollaan) ja vähän energiapatukkaa ja kartan tutkimista. Koska oltiin juuri lasketeltu alas 150 m merenpinnasta tasolle, niin Mallorcan näillä nurkilla, mikä menee alas, hyvin todennäköisesti kohta menee taas myöskin ylös. Ensimmäinen nousu oli tuntunut niin tuskastuttavalta, että kun karttaa tutkiessamme huomattiin että edessä on nousu vielä korkeammalle, meinasi epätoivo iskeä. Seuraava nousu odottikin meitä suhteellisen pian ja ei muuta kuin pienempää pykälää taas silmään ja kiipeämään! Nousussa mulla oikeastaan koko ajan sykkeet hakkasi yli 160. 

Kasuaalisti kahvilla

Maisemat oli jälleen kerran kerrassaan upeita, ja eräs näköalapaikka kun oli lähestymässä, niin huikkasin Elisalle että pysähdytään ottamaan kuva. Siinä oli kuitenkin sen verran tiukka ylämäki ja minä ilmeisen puhki jo silloin, niin jotenkin en vaan saanut jalkoja irrotettua lukkopolkimista. Polkeminen meni sekaisin kun kuitenkin myös aioin pysähtyä ja ylämäen takia vauhti loppui heti kun lopetti polkemisen. Ja sittenhän se tapahtui mitä olen koko vajaan vuoden mittaisen maantiepyöräilyharrastukseni ajan odottanut ja pelännyt - sinne mentiin asfalttiin pyörän kanssa niinkuin hidastetussa elokuvassa! Ehdin vielä viimeiset sekunnit pystyssä hokea apua apua apua. :D  Onneksi sattuikin olemaan juuri se paikka missä ainakin 30 turistia oli seuraamassa... Mun kaatuiluthan on ihan perussettiä (edellisessä blogissakin oli kaksi erillistä insidenttiä) mutta ensimmäistä kertaa mentiin kumoon pyörän kanssa. Joku ystävällinen nainen tarjosi auttavaa kättään että pääsin sieltä autotieltä pyörineni ylös, ja silloin tajusin että päässä vippaa jo sen verran että hetki on syytä istua ja nauttia lisää nesteitä ja energiaa. Kävin minä tottakai myös sen kuvan ottamassa! Vammat olivat vähäiset, otin polvella ja kyynärpäällä ja hyvin pehmennetyllä lonkallani iskun vastaan, eikä edes hiha mennyt rikki. Polvi on kokenut iskuja aiemminkin, että vanhojen arpien sekaan vaan, ei suurta eroa tule vanhaan :) 

Äitiä ikävä!

Vähän ittensä keräilyä...

Sitten niitä kuvia!

Kaatumisen arvoinen maisema!

No niin, taas hymyilyttää ja menoks vaan.

Vaikka tuo muuten oli lähinnä surkuhupaisa ja naurattava kömmähdys, niin kieltämättä siitä jäi vähän sellainen kammo koko loppupäiväksi, että saankohan jalkoja irti polkimista seuraavallakaan pysähdyskerralla. Voin heti paljastaa että kyllä sain, mutta jotenkin tein siitä kyllä liian vaikeaa päässäni ja pari kertaa oli kyllä vähän vaikeuksia myöhemminkin niitä irrottaa.

No, nousua jatkettiin rauhallisesti, ja tuo kaatuminen myös herätti siihen kuinka omat voimat pitää ottaa vakavasti, ja taukoja kannattaa pitää ennenkuin leviää asfalttiin kun vintti pimenee… Nousua riitti aina 500 metriin asti, kylläkin välillä tultiin vähän alaspäin ja sitten tietysti piti nousta samat metrit taas ylöskin päin. Kokonaisnousumetrit oli siis paljon enemmän kuin tuo suurin huippu, korkeimman huipun kohdalla oltiin noustu yhteensä jo 1000 m verran! Tässä kohtaa multa loppui jo Ambitistakin akku, kun olin senkin unohtanut ladata. Onneksi Elisalla on dataa koko lenkin pituudelta (me dippainssithän ei nimittäin ilman dataa urheilla). 

Seuraavalle kunnon tauolle oltiin menossa vasta määränpäähämme Deiaan, jonne oli toiset 30 km taivallettavana ensimmäiseltä taukopaikalta. Hitaiden nousukilometrien jälkeen alkoi jälleen pitkä lasku - Deia kun taas on sitten vain 190 m korkeudella. Tuo lasku tuntui tosi vauhdikkaalta ja siten vähän pelottavaltakin. Samaan aikaan mieleen pyrki vain ajatus että kohta tämä sama mäki tullaan sitten ylös - Deia kun oli meidän kääntöpaikka. Meidän tiet ristesi Deian edustalla Jukan kanssa, ja siinä muutama sana pysähdyttiin vaihtamaan ennenkuin Jukka reippaana jatkoi kohti noita samoja vuoria mistä me oltiin juuri tulossa. Sitten vihdoin päästiin taas kauan odotetulle tauolle. Kilometreja oli tähän mennessä kertynyt siis 60 km ja ajoaikaa mennyt ehkä nelisen tuntia (keskinopeudet ei tosiaan päätä huimanneet).

Miten helvatassa tässä jaksaa enää mihinkään polkea???

Taukopaikan näkymät

Juomapullot täyteen ja matka voi jatkua!

Deia

Siinä Jukallekin sanoin jo "ihan läpällä vaan" että saattaa hyvin olla että tilataan taksi kotiin. Tauko kuitenkin vähän voimaannutti ja piristi mieltä, eikä luovuttaminen ollut aidosti tässä kohtaa vaihtoehto. Hitaasti mutta varmasti taas kohti sitä korkeinta 500m huippua, useita hengähdys- ja juomataukoja välissä pitäen. On se jotenkin henkisesti helpompaa kuitenkin mennä tuttua reittiä takaisin päin, kun navigaattori kertoo että 3 km risteykseen ja sitten itse muistaa että ainakin viimeinen kilometri ennen sitä risteystä on muuten sitten alamäkeä! Koko reittiä ei aiottu kuitenkaan tulla samaa tietä takaisin, vaan samaa reittiä takaisinpäin jatkui ehkä 15 km. Sen jälkeen ranta-vuoristotien sijaan otettiin eri tie sisämaan puolelta. Siinä risteyksen kohdalla Elisan satula, joka oli ollut löysällä alusta asti ja naksunut kummallisesti vääntyi hankalaan pystyasentoon ja pysähdyttiin sitä ystävällisten kanssapyöräiljöiden kanssa korjaamaan. Kun siitä jatkettiin, huikkasin Elisalle että mikä seuraava vessa vain tulee vastaan, niin sinne pysähdytään. Jonkin matkaa siinä rullailtiin alaspäin, ja sieltähän joku kahvilakyltti tulikin vastaan, joten sinne kurvattiin.

Siinä kellarikerroksessa olevaan vessaan kävellessäni huomasin että taas kyllä päässä vippaa ja aika paljon - piti jopa vähän seinästä ottaa tukea. Peilistäkin katsoi aika kärsivän näköinen tyyppi takaisin. Kun sitten palasin pyörille, oli pakko istua kiveykselle keräilemään itseäni ja silloin huomasin että mun sykkeethän on edelleen pilvissä. Olin ollut rauhassa ja istunut ehkä 10 minuuttia ja puuskutin vieläkin yhtä hengästyneenä kuin olisin kiipeämässä vuorenrinnettä ylös - ja mehän oltiin viimeiset kilometritkin rullattu loivaa alamäkeä, joten sykkeet olisi pitänyt laskea jo silloin. Mun kroppa ei siis vaan enää palautunut rasituksesta, ja sen verran olen erilaisia treenejä tehnyt ja sykedataa kerännyt, että tuo ei todellakaan ole normaalia. Ja päässä vaan vippasi edelleen ja pahasti, teki mieli mennä maahan makaamaan, mutta en kehdannut. Söin lisää energiapatukkaa, vaikka sekin lähinnä oksetti. Ajoaikaa takana 6 tuntia (ja vain 81km) keskisykkeellä 150 (tämä on vain arvio, mutta tuskin mun keskisyke toisten 3h aikana ainakaan laski, ja tuo oli lukema ensimmäiseltä 3 tunnilta), nousumetrejä yhteensä 1500 m. Siinä se on, mun tämän hetkisen kuntoni raja. Mä en ole koskaan ikinä ollut noin loppu fyysisesti. Maratonkin on tämän rinnalla peace of cake. Tässä kohtaa oli puhallettava peli poikki.
 
Tilattiin siis taksi hotellille, josta oltiin yhä kahden ison nousun ja laskun ja kilometreissa 28 km päässä (niin lähellä mutta niin kaukana!). En tuntenut, enkä vieläkään tunne itseäni luovuttajaksi, koska nyt todellakin tiedän miltä tuntuu antaa kaikkensa ja tällä kertaa se ei riittänyt voittamaan Mallorcan vuoria täysimääräisesti suunnitelman mukaan. Tein parhaani ja tähän se riitti. Sen verran pelottavia nuo vuorenrinteet on täysissä voimissakin, että noin sekavassa tilassa olisi hengenvaarallista lähteä sinne alamäkeen varsinkaan. Plus että kyllä se mun pumppukin jo ilmaisi todella selvästi että nyt ei jaksa enää yhtäkään ylämäkeä. Myöhemmin illalla tajusin että tuo vessahätäkin oli yksi signaali piiputtamisesta - nesteet meni suoraan läpi eikä imeytyneet kroppaan ollenkaan. Aika pitkiä pätkiä oli edessä ja takana tietä jonka varrella ei ole mitään elämää, joten tuo kahvila osui hyvään saumaan ja ihana kahvilan setä vielä soitti meille sen taksinkin. Yhtenä kappaleena selvittiin hotellille, loppu hyvin kaikki hyvin. :)

Tässä Elisa vielä tarmokkaasti tutkii karttaa ja miettii mihinpäin jatketaan. Mut ei sit jatkettukaan.

Taksia odotellessa oli aikaa morjestella vuohia

No ainakin joku on muikea. Luuli saavansa multa jotain herkkuja.

Finito. The end. Kaput. No more. Enough. Tämä riitti.

Että huh huh, olipas kokemus! Päivän opetus olkoon vaikka se, että edes pohjalaisella sisulla ei äärettömiin jaksa, nyt se on todistettu! Suunnilleen kaikkeen muuhun sillä pystyykin, mutta vuorissa näköjään menee raja. Pitkälle sillä toki pääsee vuorillakin, ja sekin tuli samalla todistettua - ensimmäisten tähtien näkemisen jälkeen jatkoin kuitenkin vielä reilut 3 tuntia. :D Tuohon nousumetrien (1500m) verrokkeeksi voisin nostaa sen viime kesän 100 km lenkin Tampereen ympäristössä, jolloin nousumetrejä kertyi 480 m. Ihmekään jos tuo 1500 m nousua on hieman hapokkaampi.

Tulipa muuten huomioitua että meitä naispyöräilijöitä on todella vähän verrattuna miehiin. Muutamia kovia mimmejä oli porukoissa miesten seassa, ja tasan yksi kolmen hengen naisryhmä nähtiin. Ei ainuttakaan toista 2 hengen naisporukkaa kuten me, miehiä sen sijaan suhahti ohi jatkuvasti, yksin, kaksin ja isommissa porukoissa. Ja kyllä mekin yksi mies muuten ohitettiin! Nyt naiset maantiepyöräkauppaan ja polkemaan! Se on näin kivaa! :D