lauantai 6. elokuuta 2016

Näsijärven aalloilla - melonnan aloittelijailta

Keskiviikkona oli vuorossa vielä aloittelijailta, eli melontaretki joka organisoitiin juuri meitä peruskurssilaisia varten. Porukkaa tuli myös aiemmilta kursseilta ja toisaalta kaikki meidän kurssilaiset eivät osallistuneet, joten porukka oli vähän eri kuin aiemmin. Ohjausta ei varsinaisesti ollut ohjelmassa, mutta toki sitäkin halutessaan sai asiantuntevilta ohjaajilta kysyttäessä. Esimerkiksi kajakin valintaan sain kysyessäni vinkkiä, sillä edellispäivän kajakki oli jo jollekin muulle varattu. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut uudelle ohjaajalle esittää osaamiseni vähän enemmän vähätellen, sillä ainakin omalla perstuntumalla sanoisin että sain jälleen astetta kiikkerämmän menopelin.

Itsellä tuo melontareissu alkoikin varsin hupaisasti, kun kajakkiin kiivetessä tapahtui se pelätyin, eli kiepsahdin suoraan ympäri jorpakkoon :D No, vesi ja ilma oli onneksi edelleen molemmat lämpimiä, joten ei muutakun ylös ja märillä vaatteilla suoraan uuteen - toisella kertaa onnistuneeseen - yritykseen päästä kajakkiin. Koko kommellus lähinnä nauratti ja ehkä ihan vähän hävettikin. Ainakin sain kaikkien ohjaajien huomion ja vinkkejä tuli hetken aikaa kolmesta suunnasta :D


Sää vaikutti Vihurin rannasta katsottuna todella ihanteelliselta, ja koska lähes kaikki olivat käyneet idän suunnalla eilispäivän saaressa, päätettiin lähteä länteen kohti Siilinkarin majakkaa ja Särkänniemen rantaa. Ei tarvinnut kauas edetä kun kävi selväksi että aallot oli paljon eilistä isompia. Keskityin alusta asti niin paljon pystyssä pysymiseen, että mun piti vieruskaverilta kysyä mahtaako kajakissani olla evää kun se tuntuu niin huteralta - en siis halunnut sen vertaa laskea katsettani tulevista aalloista. Evä löytyi, ja se vähän tasasi menoa, mutta ilo oli hetkellistä aaltojen aina vaan pahentuessa. Ei ne nyt siis mitään hyökyaaltoja olleet, mutta kuten peruskurssilla oli sanottu, jos näsijärvellä tulee vaahtopäitä niin aloittelijaa saattaa jännittää. Voin sanoa että kyllä jännitti! Ja etenkin kun huomasin että kärki lähtee rannan tuntumasta kohti ulappaa teki mieli huutaa perään että MIKSI, älkää nyt hullut sinne menkö! Sinne mentiin kuitenkin.

Kohtisuoraan tulleet vasta-aallot olisi ollut edes vähän helpommin hanskattavissa kuin sivuaallot. Hetkessä tajusin mitä kohti oltiin menossa, kun Siilinkari häämötti kaukana edessä. Pelotti ja hirvitti, mutta siinä tilanteessa ei olisi itku auttanut. Oli vain keskityttävä 100% omaan tekemiseen. "Kun tulee aaltoja, on parempi meloa" - sen muistin kurssilta. Ja niinpä minä meloin. Tiesin että meloin liikaa käsivoimin vaikka selkälihaksia pitäisi käyttää, mutta tärkeintä oli mielestäni nyt vaan meloa eteenpäin jotenkin. Ja pysyä pystyssä!

Pidin kokoajan kärkiohjaajan silmäkulmassani etuviistossa, mutta kenestäkään muusta en tiennyt mitään - en vilkuillut sivuille yhtään. Aallot olivat rikkinäisiä, ja niitten suunta vaihteli myös. Jossain kohtaa pääsin puhe-etäisyydelle ohjaajasta, ja kyselin toiveikkaana mahtaako Siilinkari tarjota mitään suojaa. Semmosta piti olla luvassa. Minä, kärjen vetäjä ja yksi kolmas kaveri saavuttiin ensimmäisenä Siilinkarille. Suojaa oli hieman, aallot olivat selkeästi pienempiä Siilinkarin välittömässä läheisyydessä, mutta tuuli oli niin kova, että paikallaan pysyminen oli mahdotonta. Vähän kauhuissani kyselinkin että kauanko me tässä muita odotellaan. Eikö nyt olisi parasta vaan meloa meloa ja meloa, ajattelin. No, helpotusta odotteluun tuli lautasta, jonka muodostimme ottamalla kaverin kajakista kiinni. Siinä sai hetken rentoutua ja keinua rauhassa aaltojen mukaan - lauttamuodostelmassa on käytännössä mahdotonta kaatua. Seuraava jännittävä juttu olikin poistua lauttamuodostelmasta. Kyllä se yksinäinen kajakki tuntuikin hetken niin kiikkerältä! Olin niin kieli keskellä suuta, että koko kieli puutui ja sitä alkoi kihelmöimään :D



Särkänniemi oli onneksi suht lähellä, ja Siilinkarilta suunnattiin suoraan sitä kohti. Rannan tuntumassa aallot luonnollisestikin alkoi hellittää (tuulen suunta oli sieltä särkästä päin) ja ihan rannassa saattoi sanoa olevan jopa melko tyyntä. Huuuh. Siinä kun vähän alkoi rentoutumaan (tässä kohtaa oltiin oltu noin tunti vesillä), tajusin että mun jalkatuet on eri pituudella. Istuin siellä ihan kankku vinossa :D Toinen jalka oli koukussa, toinen ihan suorana. Enkä tosiaan ollut asiaa aiemmin huomannut! Sitä en tiedä olisiko käynyt niin, että aalloissa puristin niin kovaa jaloilla, että olisin onnistunut ponkimaan toisen tuen kauemmas, tai sitten ne jäi huonosti alunperinkin, vaikka mielestäni ne säädin kuntoon. Ehkä toinen poljin ei mennyt lukkoon kunnolla niitä sääessäni. No, enää ei ollut niin valtavan pitkä matka takaisin vajalle, että olisin alkanut polkimia säätää, vaikka ohjaaja sitä kysyikin että onko tarvetta. Suoraan sanottuna en ymmärtänyt miten ihmeessä se siinä vesillä edes onnistuisi :D

Nyt kun palattiin rantoja pitkin myötätuuleen ja hieman tyynempiin myötäaaltoihin takaisin, niin ehdin miettiä tuota nyt jo melkein kramppaavaa pakaraa. Olosuhteet muuten alkoivat olla nyt ihan miellyttävät. Jossain kohtaa puhuin että nyt kun mulla on jo märät vaatteet, niin voisin aivan hyvin ottaa vielä yhdet pelastautumistreenit, mutta perille päästyäni totesin että mun jalat on jo niin jumissa että pahimmillaan reväytän vaan jonkun paikan kun riuhdon itseäni takaisin kajakkiin. Niinpä siirryin ihan suoraan laiturille ilman enempiä molskahduksia - tahallisia tai tahattomia! :) 

Vaikka keskiviikon kokemus sisälsi alkukippauksen järveen ja todella pelottavia aaltoja, niin nehän vaan tekevät tästäkin lajista elämää suurempaa. Ja hyvähän nämä kokemukset oli saada vyön alle osaavassa ja turvallisessa seurassa!

Jäin myös miettimään miksi se kaatuminen pelotti niin paljon. Onhan mulla erittäin hyvä uimataito ja pelastautuakin osaan takaisin kyytiin. Ja ne märät vaatteetkin olisi ollut jo valmiiksi. Ei siinä kovin pahasti olisi käynyt. Mutta mukavampihan se oli pysyä pystyssä :)

Muistoksi reissusta sain sääreen ihan kuhmu-mustelman, ilmeisesti siinä alkukippauksen yhteydessä sen onnistuin johonkin lyömään. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, saan tosi herkästi mustelmia ja yleensä mulla ei ole mitään käsitystä mistä mikäkin on tullut. Johtunee osittain myös siitä että mukiloin itseäni ihan jatkuvasti kaiken maailman kulmiin ja ovenkarmeihin ja muihin vastaaviin esteisiin joita tielleni tulee :D Tälläkin mustelmalla on jo monta kaveria pelkästään jaloissa...

Seuraavaksi voisin mennä melomaan vähän vakaammalla kajakilla ja vähän tyynemmällä säällä. Mutta seuraavaa kertaa jo odotan! <3 

torstai 4. elokuuta 2016

Melonnan perusteet haltuun

Viime aikoina elämä on ollut yhtä mahtavuutta. Sporttiviikonloppu sai jatkoa heti alkuviikosta kolme päivää kestäneellä melonnan peruskurssilla Tampereen Vihurilla. Niin parasta että huh!

Mä joskus viime syksynä tai talvena taisin listata blogiinkin mitä odotan tältä kesältä, ja yksi niistä asioista oli melonta. Otinkin sen ihan asiakseni, ja suostuttelin Markuksenkin mukaan Vihurin kurssille. Ne on sen verran suosittuja, että ilmoittautua pitää jo alkukesästä.

Oon melonnasta haaveillut jo pitkään, ja muutaman kerran oon sitä tähänkin mennessä jo päässyt kokeilemaan. Rantalomakohteissa ollaan pari kertaa joku "kajakki" vuokrattu, mutta niitä muovileluja ei voi samaksi lajiksi lukea. Yleensä ne reissut onkin lähinnä olleet semmosta säätämistä lähivesissä, kun mihinkään pidemmälle ei uskalla lähteä eikä semmonen tylppä muovilelu missä istutaankin ihan hankalasti painopisteen jäädessä tosi korkealle lähde kovin lennokkaaseen liukuun vaikka onnistuttaisiinkin synkronoimaan melonta samaan tahtiin. Uskoni lajin hienouteen olen saanut Elisan mökillä, jossa olen päässyt pari kertaa tyynessä meressä lipumaan ihan oikealla, yksin istuttavalla kajakilla (sekä kaikista niistä toinen toistaan hienommista kuvista joita välillä tulee instagramissa vastaan - semmonen missä on tyyni peilipinta ja kajakin kärki ja joku hieno maisema you know). Käytännössä kokemukseni melonnasta oli kuitenkin hyvin rajallinen, joten peruskurssi oli selkeä valinta.




Vihurin vaja on kätevästi parin kilometrin päässä meiltä, joten maanantaina hurautettiin tästä pyörällä ja Markus juosten hetkessä paikalle. Ryhmä - kuten kaikki muutkin Vihurin peruskurssin ryhmät - oli täyteen buukattu, ja meitä oli 12 innokasta oppilasta. Alkuun esittäydyttiin itse kukin ja käytiin läpi päivän ohjelmaa. Varsinaisen opetuksen alkaessa jakaannuttiin kolmeen pienempään ryhmään, jotka kiersivät ohjaajalta toiselle. Itse aloitin ryhmästä jossa valikoitiin itselle sopiva mela, opittiin meloista noin ylipäänsä ja siirryttiin ulos kuivaharjoittelemaan melontatekniikkaa ja -kikkoja. Sitten siirryin ryhmään jossa kerrottiin enemmän Vihurin toiminnasta, tiloista, mitä se voisi meille melojille tarjota ja niin edelleen. Viimeisenä meidän ryhmä pääsi sitten vihdoin valikoimaan kajakkia päivän treeniin. Itse varasin kärppänä kajakin, jota kuvailtiin hyvin vakaaksi ja helpoksi, ja sitä se kyllä osoitti olevansakin! Tämän kierroksen jälkeen siis kaikille oli valikoitu kajakki, sovitettu jalkatuet oikealle etäisyydelle, mittailtu oikean pituinen mela, opittu teoriassa ja kuivalla maalla mitä sillä pitäisi tehdä, ja oli aika siirtyä laiturille.

Ennen kajakkiin pääsyä meidät istuttettiin vielä kaikki laiturille, ja testattiin melontaa ihan vesikontaktilla. Kajakkiin siirtyminen laiturilta ei ole ihan läpihuutojuttu, joten seuraavaksi opiskeltiin siihen oikeaoppista tekniikkaa ohjaajan näyttäessä mallia. Lopulta päästiin vesille itsekin! Kaikki pääsivät kunnialla kajakkinsa kyytiin ja päästiin treenailemaan oppeja käytännössä. Mun kajakki oli vakaa niinkuin luvattu, ja sillä oli hyvä treenata vartalonkiertoa ja kikkailla muutenkin. Oli aivan mahtavaa, vaikka pysyteltiinkin pääosin vain Vihurin rannassa aallonmurtajan takana. Muutama kerta kierrettiin aallonmurtajan ympäri, ja mun sieluni olisi huutanut jo pidemmälle! :D Maanantain lopussa oli kuitenkin edessä vielä kurssin jännittävin osuus. Kaatuminen ja pelastautuminen takaisin omaan kajakkiin!




Sen suhteen meillä oli paras kurssiajankohta, että vedet on nyt oikeasti lämpöisiä. +22 taisi olla Vihurin lämpömittarissa veden asteet. Ensin seurattiin erilaisia tapoja pelastautua - ylätukea, eskimoa, keulatuella avustettu nouseminen ja näiden lisäksi helpommat tavat pelastautua kaverin avustamana, joita päästiin itsekin harjoittelemaan. Toki kaikkea olisi saanut kokeilla, mutta kaikki taisi nyt pysyä siinä helpoimmassa.

Vaikka vesi oli lämmintä, niin silti oli jännittävää tahallaan kaatua kajakilla :D Pari kertaa siinä jo henkäisin happea sisään, mutta jäinkin pystyyn hekottelemaan. No, lopulta päädyin kumoon minäkin. Markus oli mun pelastaja, ja tiimityö pelasi ohjaajan vinkeillä lopulta oikeinkin hyvin. Niin vaikealta kun se olikin näyttänyt, niin kyllä, minäkin pääsin takaisin sinne kajakin kyytiin, josta oli vieläpä saatu vedetkin tyhjättyä. Seuraavaksi oli Markuksen vuoro kaatua, ja tiimityö pelasi siihenkin suuntaan ja myös Markus saatiin takaisin tyhjättyyn kajakkiin. Mahtavaa :D Näitten treenien jälkeen sai suoraan siirtyä sisälle ja vaihtaa kuivat vaatteet päälle. Lopuksi siistittiin kajakit kuntoon, vietiin omille paikoilleen ja päivä 1 oli siinä.




Tiistaina meidän olikin määrä toteuttaa omatoimisesti eilen oppimamme alkujärjesteltyt - etsiä sopiva kajakki ja mela, kajakin oma aukkopeitto, sopivat melontaliivit, kirjata itsensä vajan reissuvihkoon retkelle, ja siirtyä kaikkine kamppeineen rantaan odottamaan lähtölupaa. Itse olin saanut maanantain otteiden perusteella suosituksen siirtyä astetta vaativampaan kajakkiin, ja tällä kertaa alla olikin lasikuituinen menopeli. Kiikkerämmältä se heti tuntuikin, ja tuntui pyörivän ihan miten sattuu vaikka suoraan yritin. Sitten mulle vinkattiinkin että kyseisessä mallissa on evä eli vähän niinkun peräsin, joka tasapainottaa menoa. Johan alkoi suunta pysyä kurssissa kun sen laskin. Suunnattiin koko porukalla kohti parin kilometrin päässä olevaa saarta. Sää oli menomatkalla vielä upea, lyhythihaisella t-paidallakin tuli lämmin.





Rantauduttiin saareen, ja olin vähän kateellinen muovikajakkisille, jotka saivat porhaltaa pohjaa säälimättä suoraan rantahiekalle. Me lasikuitutyypit jouduttiin ottaa huomattavasti tarkemmin, vaikka hyvin sekin sujui kun ilma ja etenkin vesi oli lämmin, eikä haitannut rantautua helpolla tyylillä siten että nilkat menee suoraan veteen. Saaressa syötiin eväitä, osa paistoi makkaraa ja kahviakin oli tarjolla.

Katseltiin että sieltä on aika komea sadepilvi tulossa kohti, ja sieltähän se lopulta tulikin ryminällä. Vettä tuli taas jonkin aikaa kuin aisaa, ja ukkostikin. Varsinaista sateensuojaa ei saaressa ollut, paitsi puita tietysti. Aika hyvin siinä ehti kastumaan :D Hyvä kuitenkin että oltiin ukkosen aikaan saaressa, eikä vesillä (mikä ei tokikaan ollut silkkaa sattumaa, vaan ukkosvahdeista seurattuna tehty suunnitelma). Eipä nuo ukkoset onneksi kauaa päällä pysy, ja pian päästiinkin pakkailemaan kamoja takaisin kajakkeihin ja tekemään lähtöä. Menomatkalla olleet pienet aallot olivat laantuneet ihan loiviksi laineiksi ja maisema oli vaan niiin kaunis. Edelleen tihkutti vettä, mutta se ei haitannut. Siinä huikkasinkin vierustoverille että no nyt on elämä mallillaan. Mä nautin niin paljon! Ihan sama vaikka lippis nokkui vettä niin paljon että kajakkia kuivatessa vesi tuntui vaan lisääntyvän.

Tuo kuuro oli jo menossa



Tuo kuuro sen sijaan vasta tulossa. Säänvaihtelut kiteytyy tähän kuvaan hyvin ja näsinneulakin siellä pilkottaa :) 



Paluumatka Vihurin rantaan oli leppoisa ja kiva. Kajakistakin pääsin oikein mallikkaasti laiturille ilman kenenkään tukea, jes! :) Kun kajakit oli saatu sen verran kuivaksi kuin tuossa säässä oli mahdollista ja siirrettyä omille paikoilleen, oli aika siirtyä vajan yläkertaan loppuyhteenvetoon ja EPP-1 korttien jakotilaisuuteen. Kurssi oli kaikkien osalta nyt onnistuneesti suoritettu, ja tuolla kortilla voimme tästedes todistaa melontaosaamisemme jos semmosta jossain kajakkivuokraamossa (esim ulkomailla) vaaditaan.

Kotona muistin yhtäkkiä ennen nukkumaanmenoa, että unohdimme kirjata reissuvihkoon itsemme palanneiksi. Veikkaan että emme tosiaan olleet ainoita, sillä asiasta ei kukaan maininnut mitään. Päätin luottaa siihen että osaavat ohjaajamme kyllä muistivat tsekata kaikki palanneiksi jotka eivät sitä itse muistaneet, ettei kukaan lähtenyt etsimään meitä. Hyvä opetus sinänsä tuokin, muistinpa sitten seuraavana päivänä! :)

Kurssi tosiaan oli kaksipäiväinen, mutta halukkaat saivat osallistua keskiviikkona vielä aloittelijoiden iltaan. Minä tottakai osallistuin, mutta siitä lisää huomenna! :)  


Viikinsaaren ympäriuinti

Sunnuntai-aamuna väsytti ja kolotti eilinen juoksu, mutta onneksi tiedossa oli virkistävää uintia 2,1 km verran! Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni Viikinsaaren ympäriuinnista Pirkan soudussa vuonna 2013, kun jotkut kokeneemmat kestävyysurheilijat tapahtumasta juttelivat (se oli silloin ehkä ollut juuri edellisenä päivänä, tai tulossa seuraavana päivänä). Silloin todettiin Elisan kanssa, että kuulostaapa hienolta (uida nyt jonkun saaren ympäri!) ja kyllä mekin sitten joskus kokeneina triatleetteina osallistutaan (kuukauden päästä oltiin silloin menossa Helsinki City Triathloniin, joka oli meidän molempien ensikosketus lajiin). Kolme vuotta tässä meni välissä ja kokemusta avovedestä on triathlonin myötä tosiaan tullut kartutettua. Tapahtuma oli kyllä mielessä, mutta aina edellisinä vuosina on ollut jotain päällekkäistä menoa. Nyt sitten pistin päivämäärän muistiin jo ajoissa, ja niinpä löydettiin itsemme sunnuntaina Laukontorilta kisapussia noutamasta.

"Suomen vanhin avovesiuintitapahtuma, Viikinsaaren ympäriuinti, järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1919. Tänä vuonna saari kierretään jo 79. kerran." - TaTu.fi



Avovesiuinti on yhtä aikaa todella hieno ja vähän jännittävä laji. Luonnonvesissä ei oikein tiedä mitä sieltä pohjasta tai ylipäänsä tummasta vedestä tulee vastaan. Perinteinen saunasta järveen pulahtaminen eroaa avovesiuinnista ainakin sillä, että sinne veteen on katseltava lasit päässä koko ajan (ja se katselu välillä tuntuu olevan too much information) ja toisekseen lähdettävä turvallisesta ja monesti läpikotaisin tutusta rannasta pidemmälle. Vaikka toisaalta meillä täällä Suomessa lienee vesistöjen suhteen turvallisimmat oltavat, kun vastaan ei koskaan tule haita, meduusoja, alligaattoreita, Loch Nessin merihirviötä ja harvemmin varmaan ruumiitakaan. :D Yhtäkkiä pohjasta vastaan nouseva jättimäinen kivi tai kasvoihin ja käsiin osuva vesikasvi kyllä siltikin yllättää ikävästi joka kerta, vaikkei ne mitään teekään, ja välillä mielikuvitus alkaa laukkamaan ja tekee omasta varjostakin parimetrisen hauen! Toki veteen liittyy muitakin uhkia kuin vedenalaiset hirviöt - mitä jos uupuu, kramppaa, tai tulee joku muu hätä kauempana rannasta. Kaikkien näiden uhkien (todellisten ja kuviteltujen) vuoksi en koskaan mene uimaan yksin, ja kaikkein mieluiten teen sen porukassa - säikähtääpä kalatkin varmemmin. :D Parhaimmillaan avovesiuinti mulle tällä hetkellä onkin hyvin organisoiduissa tapahtumissa, missä reitti on varmasti turvallinen, porukkaa riittää ympärillä polskimassa ja turvallisuus on taattu. 

Matkalla Viikinsaareen Hopealinjojen kyydissä istuimme molemmat hiljaa ja mietimme tulevaa. Ensinnäkin tiedossa oli pisin avovesiuinti molemmille tähän mennessä, mutta itse matkan lisäksi lisäjännitystä ainakin itselle toi tuo saaren kiertäminen kokonaan. Olosuhteethan voivat kai vaihdella aaltojen suhteen paljonkin saaren eri puolilla. Ja ihan uudenlainen kokemushan tuokin on, ajella ensin paatilla pitkälle pyhäjärveen, katsella ikkunasta lähestyvää saarta ja lopulta lähteä sitten uimaan sen ympäri.





Perille päästyämme seurasimme kylttejä pukuhuoneille ja saavuimme sopivasti juuri alkaneeseen infoon, jossa kerrottiin tapahtumasta yleisesti, esiteltiin joitakin uimareita ja painotettiin tulevan uinnin turvallisuutta. Kukaan uimari ei koskaan ole tilanteessa, että olisi yksin sanottiin, ja se tieto helpotti kyllä paljon. Melojat ja veneet olivat turvaamassa meidän matkaa, huolehtimassa ettei kukaan ajaudu ulapalle, uuvu tai myöskään jatka uimista ukkosen sattuessa. Mulla oli uimarin turvapoiju mukana, mutta nämä turvallisuusjärjestelyt kuullessani päätin että ne saavat riittää ja poiju sai tällä kertaa jäädä pukkariin. Turvallisuutta lisäsi toki myös se, että koko kierroksen ajan pysytellään suhteellisen lähellä rantaa. 

Ukkosen uhka oli tosiaan realistinen, ja vielä juuri ennen kisaa ihan kunnon ukkonen saatiinkin päälle. Vettä tuli jonkin aikaa kuin aisaa, ja ukkosen vuoksi starttia siirrettiin 10 minuutilla eteenpäin. Sen jälkeen lähdimme pukuhuoneilta yhtenä pitkänä uimapuku / märkäpukuletkana kohti Viikinsaaren uimarantaa, josta startti tapahtui.


Uimarit valmiina odottelemassa ukkosen väistymistä


Turvajoukot lähdössä vesille
Erikoista normaaliin avovesiuintikokemukseen verrattuna oli tällä kertaa lämmin vesi. Sitä on niin tottunut vähän irvistelemään kun varpaat osuu kylmään veteen, että +22 linnunmaito oli odottamaton ja erilainen, mutta erittäin toivottu uusi kokemus niille varpaille. Henki ei salpaantunut kylmästä vedessä, eikä siihen tarvinnut oikeastaan edes totutella. Melkein, melkein, olisi voinut uida ihan uikkareillakin, mutta ei kuitenkaan, kun se matkakin oli niin pitkä ja jännittävä ja märkäpuku suojaa kivasti jos hauki yrittää haukata kyljestä. :D




Siitä sitten muodostettiin rantaveteen jonkinsortin lähtörintama ja torven töräyksestä ponkaistiin liikkeelle. Mitään aikatavoitteita ei meillä ollut, mutta johonkin noin tuntiin ajattelin polskivani. Elisa meni aina vähän kovempaa, mutta ystävällisesti odotteli mua aina jonkin matkan jälkeen. Yhdessä kohtaa melojat varoittelivat kivistä, jotka tosiaan melkein hipoivat vatsaa uidessa, toisessa kohtaa meloja kehotti meitä rantaan päin, ja siitä palkkioksi saimme heti vesikasvin naamalle. :D Juuri niiden vesikasvien vuoksi ei huvittanut ottaa kaikkia mutkia tiukasti rannasta, joten haettiin jotain hyvää kompromissia. Yhteensä kolmeen vesikasviin törmäsin ihan koko matkalla, ja se on kyllä oikeasti vähän! 

Välillä vaan ihasteltiin maisemia ja nautiskeltiin. Tänne ei oltu tultu kisailemaan verenmaku suussa, ja turhaa se olisi ollutkin kun paremmat uimarit menivät jo kaukana. Vettä tihkutti hiljakseen, mikä oli vaan mukava lisä siihen tunnelmaan. Olin huomannut Viikinsaaren muodon vasta saamastamme pussukasta, ja mietin uinnin aikana että mitenköhän päin me sitä kierretään. Lopulta näkyviin tuli laiturit, jotka olivat itselleni nyt jo tuttu maamerkki. Isoon laituriin saapui Hopealinjojen paatti juuri kun olimme tulossa samalle kohtaa, ja niinpä melojat ohjasivat meidät laiturin ali. Sen jälkeen olikin enää "tuttu" pätkä maaliin, eli sama jonka olimme juuri maissa kävelleet. Matalan rannan vuoksi muutama poiju oli laitettu kierrettäväksi ulkokautta, ja sitten näkyikin jo maali.

Maalissa olin aikaan 57:06 eli tavoitellusti alle tuntiin. Rauhallisesti ja nautiskellen. :) Tuon tunnin aikana kerkesin kyllä omaa tekniikkaakin ajatella moneen kertaan, ja huomasin että etenkin vasen käsiveto falskaa aika paljon, ja voimaa pitäisi saada lisää molempiin käsiin. Liukukin voisi olla parempi ja varmasti paljon muutakin olisi parannettavana :) Täytyisi päästä taas johonkin hyvään uintitreeniporukkaan!

Me tyytyväiset uimarit kävelimme takaisin pukkareille yhtä kokemusta rikkaampina. Suihkun kautta siirryttiin pian Viikinsaaren ravintolaan brunssille, jonka olimme kaukaa viisaina ilmoittautumisen yhteydessä varanneet (uimarit saivat sen alennettuun hintaan). Nälkä oli huutava, kuten uinnin jälkeen aina, joten valmiiseen pöytään kelpasi astella.

Maalissa :) 


Oli kyllä kerrassaan mahtava kesäpäivä jälleen! Uusia kokemuksia ja itsensä voittamista ja luonnosta nauttimista. Vahva suositus Viikinsaaren ympäriuinnille! :) 

maanantai 1. elokuuta 2016

Tampere Countryside Marathon

* Osallistuminen saatu blogin kautta

Mahtava sporttailu-viikonloppu takana! Ensin lauantaina juostiin 12 km Myllyn lenkki Tampere Countryside Marathonissa ja eilen sunnuntaina uitiin Viikinsaaren ympäri. Uinnista lisää myöhemmin, nyt seuraa silkkaa hehkutusta TCM:lle!

Meitä olikin autollinen juoksijanaisia menossa lauantaina kohti Teiskoa, kun saatiin Elisan kanssa takapenkille vielä Juoksuaskeleet -blogin Satu ja Sporttaillaan -blogin Hanna. Hannan kanssahan ollaan jo vanhoja blogituttuja, mutta hauska oli tavata Satukin nyt ihan face to face! :) Päivärytmin kannalta Myllyn lenkki ja Hannan ja Satun puolimaraton starttasi ihanteellisesti klo 13, joten aamulla sai nukkua pitkään ja syödä rauhassa aamiaista, ennen tärskyjä Tampereen keskustassa klo 11.







Ihan alkuun mun täytyy vähän hämmästellä, että en oo tiennyt Tampereelta löytyvän tuollaista kunnon maaseutua. Ihastelin maisemia jo matkalla, kyllä nuo maalaismaisemat on vaan mun juttu. Itse tapahtuma-alueellakin maalaisteemaa oli hyödynnetty loistavasti. Jo kaukaa näkyi valkoisiin paaleihin kirjaillut Juoksemaalla.fi kirjaimet, ja lähtö / maalisuora oli näyttävästi muodostettu sänkipellolle heinäpaalien reunustamana, jonka päässä kuormaajat rajasivat lähtö/maaliviivan väliinsä. Olipa siellä pellolla yksi isompikin nosturi kannattelemassa tapahtuman mainoskylttiä. Näitä ihailin ensisilmäyksellä, mutta samalla pistin huolestuneena merkille kuinka mäkiseltä maasto näyttää kaikialla mihin silmä kantaa.

Itse kisakeskus oli mun mieleeni sekin - niin ihana, idyllinen ja sympaattinen! Kisakanslia löytyi vanhan maalaistalon sisältä, josta haimme ensitöiksemme paidat ja numerot. Hehkutusta kun on luvassa, niin täytyy kehaista tuota kisapaitaakin. Hyvä kevyt tekninen materiaali, tyylikäs navy blue väri ja simppeli design, jossa tapahtuman logo oli hihassa ja vain selkäpuolella teksti juoksemaalla.fi (kehotus, jota mielelläni kannan ympäriinsä). Tätä kelpaa käyttää myöhemminkin treeneissä!

Maratoonarit starttaa


Komia lähtö! 





Maratoonarit lähtivät matkaan klo 12, käytiin katsomassa startti ja sitten vaan oltiin jo odotettiin omaa starttia. Aurinko porotti ihan täydeltä terältä, ja hakeuduttiin varjoon istuskelemaan ja juomaan vettä. Arpojakin ostettiin Viitapohjan kyläyhdistyksen kannatukseksi. Lisäksi arvottiin siinä vielä viime hetken varustevalintoja, laittaako lippis vai aurinkolasit. Päädyimme Elisan kanssa molemmat arskoihin, ja ainakin itse sanon näin jälkikäteen että se oli väärä valinta. Ei voittoa siis missään arvonnassa :)

Lähdön lähestyessä vähän alkoi pikku jännityskin nousta, vaikka vain 12 km lenkistä oli kyse. Kisainfossa kuultiin vielä viimeiset ohjeet (kolmen eri matkan reitit oli värikoodattu, joten käytännössä itse piti muistaa seurata vain keltaista kyltitystä), sitten vielä viimeiset olalle taputukset ja ilmeisesti traktorin äänitorven töräytyksestä juoksijat matkaan!


Kuva: Roosa Näppilä

Kuva: Roosa Näppilä

Kisainfo ennen starttia. Kuva: Roosa Näppilä


Hellettä tosiaan piisasi, ja sen ansiosta olisin kaivannut juotavaa jatkuvasti. Mäkiäkin piisasi ihan alusta asti. Aluksi ajattelin että jahas, tästä nyt tämä mäki niin pääsee jatkamaan, mutta jossain vaiheessa luovuin noin toiveikkaasta ajattelusta. Mäen jälkeen tuli aina seuraava mäki. Tasaisella ei juuri päässyt tallaamaan, paitsi loppuvaiheessa hetken, kun mäet olivat sellaisia salakavalan matalia. :D Lippistäkin kaipasin heti ensimmäisellä kilometrilla, mutta onneksi pian päästiin metsäisemmälle osuudelle, siellä oli varjoisaa. Ensimmäinen juomapiste oli jossain noin 3,5 km kohdilla, ja ai että se juoma teki terää.

Hellettä ja mäkiä mielessäni kirotessa olin kuitenkin moneen asiaan valtavan tyytyväinen tässä tapahtumassa. Ne ihmiset, jotka olivat reitin varrelle tulleet taloistaan, mökeistään tai muuten vaan tulleet kannustamaan, olivat epäsuomalaisesti todella ihanaa kannustuskansaa. Perinteisestihän esimerkiksi Helsinki City Runilla on kyllä katsojia paljon, mutta suurin osa ihmisistä vain toljottaa ohikulkevaa juoksimassaa hiljaa. Nyt kannustus oli jopa henkilökohtaista, monisanaista, iloista ja yksinkertaisesti todella kivaa ja piristävää. Myös jokainen toimitsija oli hyvin ajantasalla tehtävistään, erittäin ystävällistä ja kannustavaa porukkaa ja he tekivät tapahtumaan mukavan ja välittömän tunnelman. Terveisiä vaan sinne kaikille! :)

Kaikki matkaan! Kuva: Noora Näppilä




Ei niin kiire oo, etteikö yhtä selfietä paikallisen nähtävyyden edessä ehtis napata! 



Erittäin iso plussa myös siitä, että vaikka tapahtuma ei näin ensimmäisenä vuotenaan ollut juoksijamäärältään valtava, niin liikkeelle oli saatu monentasoista juoksijaa. Meillä oli koko ajan näköyhteys muihin juoksijoihin, vaikka jossain toisessa tapahtumassa vaastaavaan juoksijamäärään mahtuisi ehkä vain sitä kovempaa sakkia. Uskon että iso vaikutus tähän oli juuri 12 km Myllyn lenkillä, johon on helpompi lähteä mukaan kuin puolimaratonille. Ensimmäiset n. 7 km kaikki juoksivat samaa reittiä, joka hyvin omalta osaltaan kansoitti juoksureittiä alkuvaiheessa. 

Itsellä askel oli todella raskas, ja jalat tuntuivat tyhjiltä. Onneksi Elisasta oli seuraa koko matkalle, vaikka pitkiä aikoja mentiin puhumattakin. Nestettä ja energiaa olisi ehkä voinut ottaa enemmän, tai en tiedä olisiko näissä olosuhteissa mikään auttanut niihin jalkoihin. Kuntokin olisi voinut olla parempi ;) Moneen kertaan mielessäni kiittelin että tuli vaihdettua pois puolimaratonilta. Kympin jälkeen oli jo aika tahmeaa, ja Elisa totesikin että se ei nyt auta kun niellä metri kerrallaan tätä matkaa. Eipä auttanut ei! 9 km kohdilla ollut ihana kannustajanainen infosi että loppumatka on tasaista, paitsi lopussa pääsee näyttämään kuinka tossu nousee vielä. Hän puhui aivan totta. 

Kun parkkipaikka ja maalialue jälleen aukeni edessämme, niin samalla aukeni myös vielä ne mäet mitä piti nousta. Todella kaunis maisema, ei niin kiva juoksun kannalta :D Mutta tulihan nekin metrit lopulta nieltyä, ja päästiin takaisin loppusuoralle sänkipellolle. Sen verran oli mehut viety jo 12 km matkalla, että tuuletukset oli maalissa varsin perustellut. :) Hitaasta ajasta viis. 


Kuva: Noora Näppilä 

Kuva: Noora Näppilä 


Maalissa saatiin heti mitalit kaulaan ja maalikuvat otettiin niinkun suuren maailman tapahtumissa kuuluu. Tarjoilu pelasi myös, kun heti maalissa oli tarjolla vettä, urheilujuomaa, banaania, suolakurkkua, rusinoita ja olikohan vielä jotain... Kuningasidea oli myös tarjota kasvojen/käsienpesu ämpäri, koska se hien määrä on vaan ällistyttävä tuollaisen hellejuoksun jälkeen. Tovi siinä odoteltiin ja katseltiin ja sitten bongasinkin jo Satun lähestyvän maalia. Satu onkin ihan oikea juoksija, puolimara taittui vain vähän pidempään aikaan kuin meidän 12km. Nappasin Satulle maaliintulokuvia ja huikkasin "loppukiri" - ja sehän lähti samantien kuin hauki rannasta! Satu olikin naisten kolmas, joten ei tosiaan mikään turha nainen kyseessä. :) 

Satulla oli tarttunut hyvä kirittäjä matkan varrelta mukaan, sieltä tultiin rinta rinnan mutta herra taisi metrillä lopulta voittaa maalitaiston

Reitin mäkisyydestä johtuen ei osattu arvioida kauanko Hannalla vielä menee (Satullakin taisi tulla normiaikoihin vartti lisää), joten lähdettiin Elisan kanssa etsimään jo ruokaa. Juoksijoille oli tarjolla keittolounas (lihakeittoa, leipää ja mehua), joka upposi kyllä meikäläisiin hyvin. Hannakin oli saapunut hyvävoimaisena pian maaliin, ja tämä vuorijuoksijakin päivitteli reitin rankkuutta. Sitä kyllä päivitteli kaikki muutkin :D Mutta kyllä se on maalissa aina hymy leveämpi, mitä isomman haasteen on selättänyt :) 

Siinä katoksessa syödessämme taivas aukaisi hanansa, ja vettä tuli aaaivan sairaasti. Odoteltiin tovi sateen laantumista, ja kyllä se muka vähän laantuikin, mutta kyllä me ihan uitettuja koiria oltiin ennen kuin auton sisälle asti selvittiin. Se on semmosta Suomen kesää <3 Hieman kävi sääliksi kyllä niitä maratoonareita, joista vielä varmasti moni oli yhä matkalla. Hieman turhankin virkistävän suihkun saivat niskaansa. 

Iloiset uitetut koirat

Loppuun vielä porukkaselfie Tampereella 


Kiitokset vielä Elisalle juoksuseurasta ja kyydistä, Hannalle ja Satulle hyvästä matkaseurasta ja järjestäjille todella kivasta ja idyllisestä tapahtumasta. Vaikka reitti oli rankka, niin lähtisin ensi vuonna todellakin uudestaan! Toivottavasti tapahtuma saa jatkoa, suosittelen erittäin lämpimästi sitä kaikille! Haastetta löytyy kokeneemmallekin konkarille (taisin kuulla huhua että maratonin reitti on Suomen haastavin), ja Myllyn lenkki on todella mukava matalan kynnyksen tapahtuma aloittaa juoksutapahtumissa käynti kenelle tahansa. :)

Alla vielä kisajärjestäjien koostama upea video tapahtumasta, jossa maisemat pääsevät paremmin oikeuksiinsa kuin pelkissä kuvissa :