Näsijärven aalloilla - melonnan aloittelijailta

Keskiviikkona oli vuorossa vielä aloittelijailta, eli melontaretki joka organisoitiin juuri meitä peruskurssilaisia varten. Porukkaa tuli myös aiemmilta kursseilta ja toisaalta kaikki meidän kurssilaiset eivät osallistuneet, joten porukka oli vähän eri kuin aiemmin. Ohjausta ei varsinaisesti ollut ohjelmassa, mutta toki sitäkin halutessaan sai asiantuntevilta ohjaajilta kysyttäessä. Esimerkiksi kajakin valintaan sain kysyessäni vinkkiä, sillä edellispäivän kajakki oli jo jollekin muulle varattu. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut uudelle ohjaajalle esittää osaamiseni vähän enemmän vähätellen, sillä ainakin omalla perstuntumalla sanoisin että sain jälleen astetta kiikkerämmän menopelin.

Itsellä tuo melontareissu alkoikin varsin hupaisasti, kun kajakkiin kiivetessä tapahtui se pelätyin, eli kiepsahdin suoraan ympäri jorpakkoon :D No, vesi ja ilma oli onneksi edelleen molemmat lämpimiä, joten ei muutakun ylös ja märillä vaatteilla suoraan uuteen - toisella kertaa onnistuneeseen - yritykseen päästä kajakkiin. Koko kommellus lähinnä nauratti ja ehkä ihan vähän hävettikin. Ainakin sain kaikkien ohjaajien huomion ja vinkkejä tuli hetken aikaa kolmesta suunnasta :D

Sää vaikutti Vihurin rannasta katsottuna todella ihanteelliselta, ja koska lähes kaikki olivat käyneet idän suunnalla eilispäivän saaressa, päätettiin lähteä länteen kohti Siilinkarin majakkaa ja Särkänniemen rantaa. Ei tarvinnut kauas edetä kun kävi selväksi että aallot oli paljon eilistä isompia. Keskityin alusta asti niin paljon pystyssä pysymiseen, että mun piti vieruskaverilta kysyä mahtaako kajakissani olla evää kun se tuntuu niin huteralta - en siis halunnut sen vertaa laskea katsettani tulevista aalloista. Evä löytyi, ja se vähän tasasi menoa, mutta ilo oli hetkellistä aaltojen aina vaan pahentuessa. Ei ne nyt siis mitään hyökyaaltoja olleet, mutta kuten peruskurssilla oli sanottu, jos näsijärvellä tulee vaahtopäitä niin aloittelijaa saattaa jännittää. Voin sanoa että kyllä jännitti! Ja etenkin kun huomasin että kärki lähtee rannan tuntumasta kohti ulappaa teki mieli huutaa perään että MIKSI, älkää nyt hullut sinne menkö! Sinne mentiin kuitenkin.

Kohtisuoraan tulleet vasta-aallot olisi ollut edes vähän helpommin hanskattavissa kuin sivuaallot. Hetkessä tajusin mitä kohti oltiin menossa, kun Siilinkari häämötti kaukana edessä. Pelotti ja hirvitti, mutta siinä tilanteessa ei olisi itku auttanut. Oli vain keskityttävä 100% omaan tekemiseen. "Kun tulee aaltoja, on parempi meloa" - sen muistin kurssilta. Ja niinpä minä meloin. Tiesin että meloin liikaa käsivoimin vaikka selkälihaksia pitäisi käyttää, mutta tärkeintä oli mielestäni nyt vaan meloa eteenpäin jotenkin. Ja pysyä pystyssä!

Pidin kokoajan kärkiohjaajan silmäkulmassani etuviistossa, mutta kenestäkään muusta en tiennyt mitään - en vilkuillut sivuille yhtään. Aallot olivat rikkinäisiä, ja niitten suunta vaihteli myös. Jossain kohtaa pääsin puhe-etäisyydelle ohjaajasta, ja kyselin toiveikkaana mahtaako Siilinkari tarjota mitään suojaa. Semmosta piti olla luvassa. Minä, kärjen vetäjä ja yksi kolmas kaveri saavuttiin ensimmäisenä Siilinkarille. Suojaa oli hieman, aallot olivat selkeästi pienempiä Siilinkarin välittömässä läheisyydessä, mutta tuuli oli niin kova, että paikallaan pysyminen oli mahdotonta. Vähän kauhuissani kyselinkin että kauanko me tässä muita odotellaan. Eikö nyt olisi parasta vaan meloa meloa ja meloa, ajattelin. No, helpotusta odotteluun tuli lautasta, jonka muodostimme ottamalla kaverin kajakista kiinni. Siinä sai hetken rentoutua ja keinua rauhassa aaltojen mukaan - lauttamuodostelmassa on käytännössä mahdotonta kaatua. Seuraava jännittävä juttu olikin poistua lauttamuodostelmasta. Kyllä se yksinäinen kajakki tuntuikin hetken niin kiikkerältä! Olin niin kieli keskellä suuta, että koko kieli puutui ja sitä alkoi kihelmöimään :D

Särkänniemi oli onneksi suht lähellä, ja Siilinkarilta suunnattiin suoraan sitä kohti. Rannan tuntumassa aallot luonnollisestikin alkoi hellittää (tuulen suunta oli sieltä särkästä päin) ja ihan rannassa saattoi sanoa olevan jopa melko tyyntä. Huuuh. Siinä kun vähän alkoi rentoutumaan (tässä kohtaa oltiin oltu noin tunti vesillä), tajusin että mun jalkatuet on eri pituudella. Istuin siellä ihan kankku vinossa :D Toinen jalka oli koukussa, toinen ihan suorana. Enkä tosiaan ollut asiaa aiemmin huomannut! Sitä en tiedä olisiko käynyt niin, että aalloissa puristin niin kovaa jaloilla, että olisin onnistunut ponkimaan toisen tuen kauemmas, tai sitten ne jäi huonosti alunperinkin, vaikka mielestäni ne säädin kuntoon. Ehkä toinen poljin ei mennyt lukkoon kunnolla niitä sääessäni. No, enää ei ollut niin valtavan pitkä matka takaisin vajalle, että olisin alkanut polkimia säätää, vaikka ohjaaja sitä kysyikin että onko tarvetta. Suoraan sanottuna en ymmärtänyt miten ihmeessä se siinä vesillä edes onnistuisi :D

Nyt kun palattiin rantoja pitkin myötätuuleen ja hieman tyynempiin myötäaaltoihin takaisin, niin ehdin miettiä tuota nyt jo melkein kramppaavaa pakaraa. Olosuhteet muuten alkoivat olla nyt ihan miellyttävät. Jossain kohtaa puhuin että nyt kun mulla on jo märät vaatteet, niin voisin aivan hyvin ottaa vielä yhdet pelastautumistreenit, mutta perille päästyäni totesin että mun jalat on jo niin jumissa että pahimmillaan reväytän vaan jonkun paikan kun riuhdon itseäni takaisin kajakkiin. Niinpä siirryin ihan suoraan laiturille ilman enempiä molskahduksia - tahallisia tai tahattomia! :) 

Vaikka keskiviikon kokemus sisälsi alkukippauksen järveen ja todella pelottavia aaltoja, niin nehän vaan tekevät tästäkin lajista elämää suurempaa. Ja hyvähän nämä kokemukset oli saada vyön alle osaavassa ja turvallisessa seurassa!

Jäin myös miettimään miksi se kaatuminen pelotti niin paljon. Onhan mulla erittäin hyvä uimataito ja pelastautuakin osaan takaisin kyytiin. Ja ne märät vaatteetkin olisi ollut jo valmiiksi. Ei siinä kovin pahasti olisi käynyt. Mutta mukavampihan se oli pysyä pystyssä :)

Muistoksi reissusta sain sääreen ihan kuhmu-mustelman, ilmeisesti siinä alkukippauksen yhteydessä sen onnistuin johonkin lyömään. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, saan tosi herkästi mustelmia ja yleensä mulla ei ole mitään käsitystä mistä mikäkin on tullut. Johtunee osittain myös siitä että mukiloin itseäni ihan jatkuvasti kaiken maailman kulmiin ja ovenkarmeihin ja muihin vastaaviin esteisiin joita tielleni tulee :D Tälläkin mustelmalla on jo monta kaveria pelkästään jaloissa...

Seuraavaksi voisin mennä melomaan vähän vakaammalla kajakilla ja vähän tyynemmällä säällä. Mutta seuraavaa kertaa jo odotan! <3