perjantai 16. lokakuuta 2015

Berliinin maraton 2014

Niinkuin lupailin viime postauksessa, voisin nyt muistella vähän miten se maraton viimeksi meni. Onneksi muistelin, nyt on paljon parempi mieli lähteä sunnuntaina samaan koitokseen! Olen muuten lupaillut tätä postausta jo aikoinaan Tukholman puolimaratonista kirjoittaessani, jonka lopetin näin: 

"Kirjattakoon tähän vielä Elisan kommentti Tukholmassa, hotellilla seuraavana päivänä puolikkaan jälkeen: “Kyllä näitä puolikkaita voisi joskus myöhemminkin juosta ja aikaa parannella, mutta en mä kyllä kokonaiselle maratonille lähde”.

Näihin sanoihin palattakoon myöhemmin."

No nyt palaan! :) Ja varoitan; tämä postaus on pitkä kuin maraton. Tuosta Tukholman puolikkaasta on muistaakseni noin pari viikkoa Berliinin maratoniin ja siitä taas noin pari viikkoa eteenpäin aukeaa arvonta seuraavan vuoden ilmoittautumisille (Berliiniin ja muihin maailman isoimpiin maratoneihin olisi sen verran tulijoita, että ellei alita tiukkoja aikarajoja - miehet alle 2:45 ja naiset alle 3:00 - niin ilmoittautumisoikeus ratkotaan arvalla). Olin itse aika vakuuttunut jo että aion seuraavana vuonna jonkun maratonin juosta, mutta kun tuo juoksuseura on niin kivaa ja tervetullutta niin Elisankin halusin juonia mukaan. Kun sitten tuo arvonta aukesi, niin laitoin Elisalle siihen suoran linkin ja viestin "anna arvan se päättää". 

Ja oikeasti molempien yllätykseksi arpa päätti meidän molempien kohdalla että meistä on tuleva maratoonareita Berliinissä syksyllä 2014!

Helsinki-Vantaan kentällä lentoon lähdössä


Tuo arvonta on kyllä siitä mukava, että sen jälkeen sulla on todellakin vielä 11 kuukautta aikaa valmistautua maratoniin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Itse päätin sijoittaa 10 kuukautta kestävään maratonkouluun ja se onkin ollut kyllä yksi parhaista sijoituksista! Tuona aikana sain valtavasti uutta tietoa jonka pystyin ainakin jollain tasolla siirtää myös käytäntöön esimerkiksi juoksutekniikkaani. Treeni kulki ja vauhdit kasvoi ihan silmissä - harmi vaan että mun penikka ei pysynyt vauhdissa mukana. Parasta kuitenkin oli seura, tuossa 10 kk säännöllisten tapaamisten aikana nimittäin ehtii ystävystymään jo sekä valmentajan että kanssa treenajien kanssa.

Valitettavasti tuo mun penikka alkoi oireilla kasvaneista juoksumääristä ja koska en oireita tunnistanut tai ymmärtänyt, niin sain koko vaivan ajettua jo todella pahaksi, niin ettei kävelykään enää tahtonut onnistua. Lopulta juoksulepoa tuli keväällä 7 viikkoa ja sen jälkeen koko loppu treenikausi (kesä-syyskuu) meni juoksun kannalta varovaisesti, mutta pyöräilyä lisäten.

Oonkin tässä kovasti yrittänyt pohtia mitkä ne fiilikset oli maratonviikolla. Kyllä ne aika kauhunsekaiset taisi olla ja silloinkin koitin pitää itseni kiireisenä etten edes muistaisi koko asiaa. Yhteistä tähän päivään on myös jossittelu - jos vaan olisi penikat kestäneet kaiken treenin niin voi vitsi olisin nyt hyvässä kunnossa! :D Mutta sitten tuli se vastoinkäyminen joka lopulta kääntyi ainakin itsellä henkiseksi voitoksi. 

Expo oli Berliinin vanhalla lentokentällä
Finisher pose jo päivää etuajassa
Otin vain muutaman kuvan itse Berliinistä, tämä yksi niistä :D
Olin perjantaina lähdössä töistä ja illalla meillä oli lento Berliiniin. Huomasin että Elisa oli koittanut soittaa ja ajattelin soittaa sitten kotona takaisin mutta samassa puhelin soi uudestaan. Ihan vaan semmosta asiaa, että EI NIITÄ MEIDÄN LENTOJA OLE OLEMASSAKAAN. Mä oon aika semmonen take-it-easy tyyppi, enkä uskonut että hätä on tämän näköinen. Mutta Finavian sivuilta ei tosiaan löytynyt mitään sen tyyppistäkään lentoa mikä meillä piti olla ja sitten vielä kun löytyi uutinen että ko. lentoyhtiö on lopettanut liikennöinnin Suomeen jo kuukausi sitten, niin aloin vähitellen uskomaan. Soitin kiukkuisen puhelun asiakaspalveluun (olin varannut lennot kaikille neljälle) ja sieltä sanottiin että mua on kyllä asiasta heinäkuussa informoitu sähköpostilla. Kröhöm, aijaaaa. No joo kyllähän se sähköposti löytyikin, heinäkuussa oli tullut ihan kuten sanoivat, mutta en vaan ollut noteerannut asiaa mitenkään (puolustuksekseni sanottakoon että a) olin silloin lomalla ja hyvin huolimattomasti selasin postit läpi ja b) se näytti ihan tavalliselta mainosspämmiltä äkkiä katsottuna). Rahat sentään saatiin takaisin edelleen, vaikka en ollut asiaan reagoinutkaan meilissä ilmoitettuun määräaikaan mennessä.

Kuin ihmeen kaupalla seuraavalle aamulle oli ihan kohtuuhintaiset Finnairin lennot tarjolla Berliiniin, joten ne sitten ostettiin. Soitin hotelliin että tulossa ollaan mutta vasta seuraavana aamuna. Elisa ja Jukka tulikin meille Helsinkiin yöksi Berliinin sijaan, ja aamulla aikaisin lähdettiin porukalla kentälle. Se mikä tästä teki henkisen voiton, oli että kun koko viikon on ajatellut "voi ei onko mun pakko mennä sinne" niin yhtäkkiä asetelma muuttuikin siihen että "apua enkö mä nyt pääsekään!?". Eli kyllähän mä pohjimmiltani sinne halusin, vaikka kisajännityksissäni olin yrittänyt asiaa pakoilla. Mutta siis, loppu hyvin kaikki hyvin! Lauantai-aamuna saavuttiin Berliiniin, hotellissa huoneet odotti meitä valmiina ja ehdittiin vielä meille kuuluvalle hotellin aamiaisellekin - että lopulta ei menetetty tässä hommassa kuin ehkä muutamia kymppejä siinä että lennot olisivat todennäköisesti olleet vähän halvemmat jos ne olisi varannut jo silloin heinäkuussa... :) Ja minä menetin varmasti ikuisesti luottamustoimen matkanjärjestäjänä, mutta ei se haittaa :D

Döner-jonossa jonkun kokeneemman maratoonarin peesissä

Täytyy syödä hyvin että jaksaa
Aamiaisen jälkeen lähdettiin sitten expoon hakemaan numerolappuja. Berliinissä tuo maratonexpo on muuten ISO. Siellä oli siis kaikkea mitä juoksija ikinä voi kuvitella haluavansa ja vähän päälle. Huh. Numerolaput sai isosta osallistujamäärästä (n. 40 000) huolimatta näppärästi vaikka vähän piti jonottaakin. Numerolappu ja ajanottochippi ojennettiin tiskiltä ja loput tilpehöörit piti itse keräillä siitä ympäriltä sen mukaan mitä haluaa. Tiskillä olisi pitänyt huomata myös ottaa hakaneuloja, mutta itse en näitä huomannut ja tästä seurasi viime hetken paniikki iltakymmeneltä, josta Elisa mut onneksi pelasti löytämältä jostain laukun pohjilta ylimääräisiä mulle. 

Expon jälkeen kierrettiin vähän kauppungilla, lepäiltiin hotellilla ja mentiin illalla vielä syömään. Maratonreissut on turisteilun kannalta aina vähän hankalia kun ei halua liikaa rasittaa jalkoja edellisenä päivänä - kyllä meille nytkin varmaan ainakin 10 km tuli päivän aikana mittariin. Juoksuvaatteet aseteltiin valmiiksi aamua varten ja varustepussit pakattiin ja tarkistettiin moneen kertaan että kaikkeen nyt varmasti on varauduttu.


Tästä me sitten noin seitsemän tunnin päästä juostaan läpi ja maaliin!





Berliinissä aamu alkaa maratonaareille aikaisin. Startti on klo 9:00 ja sitä ennen kun vähän syö aamulla aamupalaa, siirtyy tapahtumapaikalle ja varaa vielä mukavasti sinne aikaa "kaikkeen säätöön" niin muistaakseni herätyskello meillä soi jo ennen kuutta. Tunnelma alkoi kohota jo siinä kun siirryttiin kohti lähtöpaikkaa. Juoksijoita nimittäin virtasi kaikkialta ja kaikki suuntasivat samaan paikkaan - siinä aamuhämärässä tästä näystä voisi tulla mieleen ihan jopa joku uskonlahkon pyhiinvaellus. :D Kaikki oli järjestetty saksalaisen jämptisti, joten asiat hoituivat sujuvasti. Ylimääräisistä vaatteista (jotka lämmittivät viileässä aamussa) piti luopua ennen kuin vei pussin narikkaan, mutta niitä korvaamaan oli tarjolla muoviviittoja. Ne lämmittää oikeasti aika paljon!


Ai ketä jännittää?

Lisää muovia päälle

Narikka


You're all heroes! (ja Erdingerin rekat odottaa jo maaliintulijoita)

Tässäkin yksi superhero viittoineen :D


Lähtöalueella tunnelma oli uskomattoman hieno. Sen hetken takia kaikki tuleva tuska oli sen arvoista. Lähtöalue on leveä ja suora, joten kaikki 40 000 juoksijaa mahtuvat samalle suoralle kerralla ja niitä juoksijoita on vaan silmänkantamattomiin. Jännittyneitä ja iloisia ilmeitä kaikkialla. Löydettiin oma karsina helposti ja sopivaan aikaan ja siitä ehdin poiketa vielä viimeisen kerran vessaankin juuri ennen lähtöä, kun ei ollut enää yhtään jonoa. 

Kärjen startatessa väkijoukko alkoi edetä karsina kerrallaan eteenpäin ja meillä häntäpään porukoilla meni vielä lähes vartti lähtöviivalle. Itse olen ylittänyt lähtöviivan klo 09:14:36. Siinä sitä sitten juostiin, maratonilla! Enää 42 km edessä! Tuossa kohtaa oli kyllä melko sekavat tunnelmat. Tässä sitä nyt sitten juostaan. Kannustajia oli paikalla paljon heti alkukilometreilla, ja kuten saatiin huomata päivän mittaan, niin niitä tosiaan riitti koko matkan varrelle! 



Ei me nyt ihan takarivistä lähdetty

Siellä jossain kaukana edessä on lähtöviiva
Ensimmäiset kilometrit tuntui vähän tahmeilta mutta ajattelin että kyllä se tästä vielä lähtee kun kroppa lämpiää - ja niin siinä kävikin. Ihmiset ympärillä juoksivat melko tasaisesti ja samaa vauhtia kuin me, eli ei ollut tarvetta ohitella eikä sitä kauheasti muutkaan tehneet. Tuntui että oli kokoajan hyvin tilaa juosta ja tuo hullu juoksijoiden uskonlahko ympärillä vie kyllä mukanaan. Meidän omat kannustajat, molempien miehet, oli odottelemassa jossain noin 7 km kohdilla muistaakseni. Tuollaiset omat kannustajat on kyllä sellainen kiintopiste ettei tosikaan - sitä vaan laskee kilometreja siihen koska tullaan siihen kohtaan ja viimeisen kilometrin ajan etsii jo kuumeisesti että näkyykö tuttuja naamoja. Sitten se on ohikiitävä hetki kun ne vihdoin näkee (tai meidän vauhdilla kyllä useammankin sekuntin kestävä), ei montaa sanaa ehditä siinä vaihtaa, mutta siitä saa sellaista voimaa ja tsemppiä taas kohti seuraavaa kohtaamista! Se on todella iso plussa jos on jotain muutakin mitä odottaa kuin maali :) 

Seuraava kohtaaminen kannustajien kanssa meillä taisikin olla sitten vasta puolivälissä, 21 km kohdilla. Tuolla välillä en muista kuin hyviä fiiliksiä, eli ensimmäinen puolisko oli kiva ja helppo. Juoksu tuntui kulkevan yllättävänkin hyvin (sen muistan että ihmettelin kun kilometri toisensa jälkeen meni niin hyvin) ja en voi tarpeeksi hehkuttaa Berliinin kannustusjoukkoja - sekä niitä ihmisiä jotka olivat tulleet kadun varrelle hurraamaan ja kannustivat juoksijoita nimillä (se lukee numerolapussa) että ihan sitä järjestettyä ohjelmaa, joihin lukeutui kaikennäköistä bändiä ja performanssia. Yksiä upeimmista oli iso liikenneympyrä, joka kierrettiin lähes kokonaan ja jonka ulkokehällä oli cheerleadereita tekemässä koreografioitaan. 


No sieltä me tullaan!



Ehkä upein hetki lähdön ja maalin lisäksi oli kuitenkin sellaisella pitkällä suoralla (niitähän Berliinissä muuten riittää) jossa oli joko DJ tai bändi suoran keskivaiheilla. Kun me osuimme kuuloetäisyydelle, oli juuri vuorossa YMCA. Ja kun kertsi pärähti soimaan niin sanattomasta sopimuksesta KAIKKI nostivat kädet ilmaan ja tekivät nuo tutut YMCA liikkeet käsillään. Siis KAIKKI siinä pitkällä suoralla, niin pitkälle kuin vain ihmisiä näki. Ei minä ja Elisakaan keskenään tätä asiaa mitenkään puhuttu, vaan automaattisesti molemmat heitettiin kädet ilmaan. Mahtava hetki. 

Hienoja hetkiä oli matkan varrella paljonkin. Ensimmäinen puolikas menikin sen voimin ihan siivillä ja voimia tuntui olevan vielä ihan hyvin. Miehet oli taas kannustamassa ja huusivat että vielä ollaan noin viiden tunnin vauhdissa kiinni! Mun pisin lenkki siihen mennessä oli ollut vajaat 25 km, joista viimeiset 4 km niin tuskallisia ettei siitä meinnut tulla mitään, joten vähän alkoi jo jännittää tuossa kohtaa että mites nyt käy. Muistan sen hetken kun ohitettiin 25 km kyltti ja todettiin että nyt liikutaankin sitten tuntemattomilla vesillä. Jokaisella askeleella tulee uusi "pisin matka mitä oon ikinä juossut". Tuosta kohtaa alkoi myös hyytyminen ja meno muuttui melko tahmeaksi. Olin tätä osannut odottaa tuon pitkiksenkin perusteella. Aloin laskea kilometreja kolmeenkymppiin - niitähän ei ole enää montaa. Kun 30 km kyltti ohitettiin, suutuin itselleni, koska olin niin paljon odottanut sitä ja nyt on ***** soikoon vielä 12 km jäljellä! Kului pitkiä aikoja ettei puhuttu mitään Elisan kanssa, askeleet oli tuskallisia ja lyhyitä. Juomapisteillä kävely alkoi jatkua aina muutaman metrin pidempään kuin edellisellä ja yleensä kun lähdin "juoksemaan" Elisa vielä hetken käveli siinä vierellä, eikä vauhdissa ollut mitään eroa. Kilometrivauhdit hyytyivät mutta en jaksanut kauheasti sitäkään murehtia.








Jossain niistä 30 + kilsoilla oli taas semmoinen isompi järjestetty kannustuspiste, jossa taisi olla jotain bändiä ja kuuluttaja joka selosti ja kannusti kovaäänisen kautta. Siinä oli myös erityisen paljon kansaa kannustamassa ja kuuluttajasta ja musiikista intoutuneena he kannustivat entistä voimakkaammin. Se oli jotenkin tosi mahtava hetki myös ja melkein tuli tippa linssiin siinä. Että täällä sitä nyt Berliinissä ollaan ja juostaan kohti maratonin maalia. 25-35 kilometrit oli ehdottomasti pahimmat henkisesti ja siten varmaan fyysisestikin. Elisa oli paljon reippaampi kuin minä, otti samalla jotain selfieitäkin, joihin minä en jaksanut edes hymyillä! Joka paikkaan sattui jo. Jalanpohjiin, lonkkiin, reisilihaksiin ja ties minne. Me ei tiedetty tarkkaan että missä kohtaa meidän kannustajat odottaa seuraavan kerran, viimeinen piste oli jätetty vähän auki että katsokaa sitten tilanteen mukaan. Oletimme Elisan kanssa että seuraavaksi nähdään maalissa. Se olikin sitten yksi todella mahtava piristys kun miehet olivatkin jo jossain n. 36 km kohdilla kannustamassa. Kyllä siinä alkaa tossu aina nousemaan entistä paremmin hetkeksi aikaa. :) Tuosta eteenpäin me sitten alettiinkin aika paljon ohitella selkiä - tämä oli myös kannustajien huomio. Liikuttiin kuitenkin siellä häntäpäässä ja tuossa kohtaa jo tosi iso porukasta käveli. Niihin verrattuna oltiin kuulemma näytetty varsin hyvävoimaisilta ja reippailta (vaikka ei se siltä tuntunutkaan). 









Ei naurata nyt yhtään ja vasta 29 km

Viimeiset neljä kilometria kun pyörähti käyntiin, niin minä pääsin johonkin hyvää henkiseen paikkaan. Oli mun vuoro olla se reippaampi :) Se ei ole enää kuin kotoa Töölönlahti kerran ympäri ja takaisin - eli ei mitään! Viitoin Elisalle että alas tulla ja huikkasin että noniin nyt mennään. Kilometrivauhdit alkoi pitkästä aikaa päästä takaisin 7-alkuisiin (ne olivat pitkään olleet aina vaan hitaampia ja hitaampia) ja tiesin että kohta tämä loppuu. Silloin tiesin myös että alle 5:30 mennään, mikä oli salaa ollut jonkinnäköinen tavoite mulle.

Ja ai että, viimeiset kaksi kilometria. Täyttä onnea ja iloa! Olin odottanut viimeistä käännöstä, koska tosiaan viimeiset kaksi kilometria on siis käytännössä suoraa tietä ja jopa vähän alamäkeen loivasti. Maalin näkee siis jo todella kaukaa. Tuo viimeinen suora oli täynnä kannustajia, musiikkia ja kuuluttajia. Siis voi että, sitä fiilistä ja tunnelmaa ei voi mistään muualta saada kuin tekemällä kaiken sen työn juoksemalla 40 km pohjille. Mä tuulettelin varmaan koko sen viimeiset 2 km :D Ja lopulta se Brandenburgin portti oli edessä - siitä läpi ja vielä viimeiset sadat metrit. Nyt yleisöä oli vieläkin enemmän ja ne kaikki kannustivat - maalisuoralle oli rakennettu nimittäin ihan katsomoitakin. Kovaäänisistä pauhasi I don't care I love it ja me laulettiin ja tuuletettiin yhdessä. Viimeiset kymmenet metrit tultiin taas käsi kädessä tuulettaen maaliin. Kaikkialle sattui mutta fiilis oli voittaja. Kello pysähtyi nettoaikaan 05:27:06.

MAALISSA



Mä en oo mikään itkijänainen (eikä Elisakaan) joten nytkään maalissa ei turhia herkistelty. Tosin täytyy taas tehdä sellainen tunnustus (ihme tunnustuksia minäkin täällä julkisessa blogissa teen), että kun puoli minuuttia maaliintulon jälkeen tulee Suomesta ystävältä onnitteluviesti, niin en saanut sitä luettua ääneen vaan näytin sen vain ruudulta Elisalle. Sekin on nimittäin musta uskomattoman hienoa, että joku jaksaa seurata meidän menoa kotisohvalta netistä ja olla siten hengessä mukana. Pökkelöjaloilla siirryttiin hitaasti mutta varmasti mitalit kaulassa ensin kohti narikkaa (säälittiin meidän slotin narikkakavereita, kun heillä oli pisin työvuoro) ja sitten hakemaan alkoholitonta olutta jota maalialueella tarjoiltiin. Olipa hyvä olut muuten se! 

Oluinemme sitten suunnattiin kohtaamispaikalle, joka oli hienosti järjestetty aakkosten mukaan (tosin unohdettiin etukäteen sopia kannustajien kanssa että kenen nimen mukaan kirjain valitaan, ja etu- vai sukunimen, mutta onneksi sen verran puhelinverkot toimi että saatiin se sovittua vielä). Me oltiin niin poikki, että toivoin josko hetkeksi saisi siihen istahtaa. Sitä yritinkin, siis istua nurmikolle. Yritin paristakin eri suunnasta kunnes totesin että ainut mahdollisuus päästä sinne nurmikkoon olisi kaatua siihen suorin jaloin - eivät nimittäin ne pökkelöt taipuneet kovinkaan paljon! Todettiinkin sitten että eiköhän vaan jatketa matkaa suoraan hotellille, niin ei turhaan jämähdetä siihen. :D

Miten mulla on tää mitali mut mua ei oo mainittu tällä listalla?



Mun maratoonari-kollega. (Mulla ei oo itsestäni mitään tämmöstä hyvää mitaliposeerausta, sen verran on ollut pää pehmeä että jäi ottamatta)

Dinneri meillä oli etukäteen varattu yhdessä juoksukoutsini Tuukan ja hänen seurueensa kanssa. Me Elisan kanssa mentiin sinne mitalit kaulassa tottakai. :) Illallisen jälkeen mentiin vielä yksille, kunnes minä meinasin kertakaikkisesti nukahtaa siihen. Metroon sitten taisin oikeastikin nukahtaa. Aamulla heräsin kuudelta siihen että oli aivan järkyttävä nälkä!! Sellaiseen nälkään en ole tainnutkaan herätä koskaan ennen enkä jälkeen. Kaivoin pimeässä huoneessa varustepussistani eiliseltä säästyneen omenan ja sen syötyäni jäin odottamaan hotelliaamiaisen alkamista.

Maanantaina olikin sitten kotiinlähdön aika. Harkitsin että laittaisinko vielä koneeseen mitalin kaulaan, mutta en kehdannut. Sitten harmittikin kun kentällä niin monella muulla se oli! Kentällä seurattiin huvittuneena muiden maratonaarien menoa - ainakin puolet porukasta koko kentällä käveli melko pökkelöillä jaloilla (siis samoin kuin me) :D Paluulennolla selattiin exposta saatua lehteä, jossa oli lueteltuna maailman eri maratonit vuodelle 2015. Oltiin yhtä mieltä siitä että kaiken muun hyvän lisäksi Berliinin ehdoton etu on tasainen reitti ja sillä silmällä selattiin tulevia vaihtoehtojakin. Siitä se ajatus sitten lähti ja tässä sitä nyt taas ollaan - Amsterdam countdown 2 yötä. Apuva!


8 kommenttia:

  1. Tosi kiva raportti, kaima! :) Pääsi elämään sun fiilistä läpi ja voi vitsit.. joku vuosi vois tuonne Berliiniin laittaa arpaa menemään :D Vaikuttaa meinaan niiiiin hienolta tapahtumalta!! Tsemppiä vielä kovasti Amsterdamin maralle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parin päivän päästä aukee arvonta ens vuodelle, vink vink ;) Ei voi kuin suositella tuota tapahtumaa!! Kiitos paljon, toivottavasti tulee näin hyvä reissu tästäkin (tosin, toivon kyllä että tällä kertaa ois lennot oikeasti olemassa :D)

      Poista
  2. Tsemppiä! T.Marjut

    VastaaPoista
  3. En kestä miten kiva rapsa tää oli! Olin itekin tuolla samalla maratonilla 2014 ja mä päinvastoin oon sellainen herkistelijä että tippa linssissä luin tätä! Mahtavat fiilikset :) Olin niin fiiliksissä viime vuonna että Berliinin kisarapsakin taisi olla kolmiosainen... :D Berliini on upea paikka juosta. Veikkaan, että niin on myös Amsterdam. Menkää, kokekaa ja nauttikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Soile! Kyllä tätä oli kiva kirjoittaakin kun pääsi pitkästä aikaa palaamaan noihin tunnelmiin :) Me taidettiin aloittaa huipulta, mitä maraton tapahtumiin tulee :) Dami pitäis kyllä olla upea myös!

      Poista
  4. Olipa ihana päästä taas fiilistelemään Berliiniä :) Kiitos Hanna! Olen nyt juossut sen kolmeen otteeseen ja voin suositella lämpimästi.

    Toivottavasti tämän vikonlopun juoksu sujui yhtä hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Berliini on kyllä ihan huippu! Vaikeaa olisi Damin ollut yltää samalle tasolle, eikä ihan yltänytkään. Mun juoksu itsessään oli erilainen mutta lopulta ei nyt kauhean paljon huonompikaan. :)

      Poista