keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Amsterdamin maraton 2015

Huh huh. Täällä sitä paistatellaan kotona uusi sulka hatussa. On se kuulkaa pitkä matka tuo 42 km, sen voin todeta heti kärkeen! Mutta aloitetaanpa nyt alusta - maratonpostausta tiedossa jälleen kirjaimellisesti. 

Ne jotka facebookissa seuraavat Kunnolla-sivua, tietävätkin jo että ei mennyt taaskaan putkeen lentojen kanssa. Meillä oli jo muutenkin lyhyt reissu tulossa, koska alkuperäisen aikataulun mukaan meidän oli määrä laskeutua Amsterdamiin lauantaina ennen kolmea iltapäivällä ja takaisin lähdettiin jo maanantaina aamupäivällä (tälläiset lentoajat olivat nimittäin yli puolet halvemmat kuin mitkään muut). Me oltiin jo ihan lähtövalmiina lauantai-aamuna kotona, mutta onneksi Markus alkoi vielä tekemään checkiniä netissä ennen kuin lähdetiin kentälle. Sieltähän sitten selvisikin että lentomme on viisi tuntia myöhässä, mikä tarkoitti että laskeutuisimme Amsterdamiin vasta illalla kahdeksalta. Kertaheitolla sai heittää kiireelle ja kisaexpolle heipat. Kiireen puolesta ei harmittanut, mutta expon puolesta kyllä.

Mulla oli koko lauantai-päivän sellainen vähän epätodellinen olo koko maratonin suhteen. En jotenkin uskonut siihen että tulen sitä juoksemaan. Kävin ostamassa juoksukaupasta geelejä ja flipbelt-juoksuvyön (nämä olin aikonut hankkia sieltä exposta) ja sillä reissulla meinasi joku pikku paniikkikin iskeä ja myyjälle änkytin että mulla on huomenna maraton A-A-Amsterdamissa. :D Kotona iski pahat maraflunssan oireet, kun tärisin vaan vilusta peiton alla (mittasin jo kuumeenkin, mutta siitä ei ollut tietoakaan) ja koko päivän oli pää kipeä. En halunnut siihen ottaa kuitenkaan mitään lääkettä, sillä ajattelin että jos joku oikea flunssa on puskemassa päälle, niin en halua hetkellisesti sen oireita piilottaa. Siispä pakkasin kuumemittarin varmuuden vuoksi laukkuun ja lähdettiin matkaan. Kentällä saimme kuulla että lento oli vielä enemmän myöhässä ja kentällä odottelun aikana lähtöaika siirtyi vielä pari kertaa eteenpäin. Koko tuon ajan mulla oli jotenkin sellainen olo että mahdetaanko edes päästä perille ja olisiko se itseasiassa helpotus ettei päästäisi.



Kansanvaellus jälleen käynnissä.

Tuo portti tuolla sanoo että vielä 500 m jäljellä maaliin!



No, lopulta kun lento viimein oli lähtövalmis ja siihen koneen penkkiin istahdettiin niin yhtäkkiä mulle valaistui että kyllä minä sen maratonin juoksen ja tärkeimpänä: en minä siihen kuole. Tämä ajatus mielessä torkahdin ehkä noin vartiksi ja kun heräsin, olin valmis. Pääkipu oli tiessään ja niin oli kaikki muutkin oireet. Damin kentällä sanoin että nyt on sellainen fiilis että voisin vaikka saman tien lähteä juoksemaan sen maratonin! Lento oli siis fyysisen siirtymän lisäksi myös jonkinsortin henkinen siirtymä, jolle oli ehdottomasti ollut tarvettakin. 

Elisa oli saapunut jo aikaisin aamupäivällä Amsterdamiin ja onneksi saanut haettua munkin numerolapun exposta. Olisi sen vielä sunnuntai-aamullakin ehtinyt hakea, mutta kuka kaipaa ylimääräistä säätöä mara-aamuun? Käytiin siis vielä siinä iltakymmenen jälkeen hakemassa numero Elisalta ja sopimassa missä nähdään aamulla ja mihin aikaan. Majoituttiin eri paikoissa, mutta vain parin korttelin päässä toisistamme. Sitten hotelliin tekemään check-in ja vihdoin puolilta öin nukkumaan. En kyllä meinannut saada nukuttua kun kaikki asiat pyöri mielessä, joskin huomasin että ihme ja kumma, mutta itse maratonia en miettinyt ollenkaan.

Kääks
Apuva



Vähän alkulämppää... :) Ainut flipbeltin huono puoli on että se saattaa näyttää ihmeelliseltä vatsamakkaralta maastoutuessaan noin hyvin mun trikoisiin ja ollessaan täynnä geelejä. :D

Aamulla sitten nähtiin sovitussa paikassa Elisan kanssa ratikkapysäkillä. Ratikat kulkivat jo tuohon aikaan poikkeusreiteillä, mikä vaikeutti reittisuunnittelua ja lennosta vaihdoimmekin suunnitelmaa.  Ratikkaa saatiin odottaa melko kauan, mutta lopulta perille päästiin ihan hyvissä ajoin. Startti oli 9:30 ja olimme noin 8:30 stadionin lähettyvillä. 9:15 oli ilmoitettu että kaikkien täytyy olla stadionin sisällä, joten hyvin piti olla aikaa. Kävimme tutkailemassa narikkasysteemin ja valtavia vessajonoja kauhistellen palattiin vielä tulosuuntaan kauemmille bajamajoille. Yhdeksän aikoihin tavarat oli jo narikassa (samalla hetkellä alkoi sataa tihkuttaa kun luovuin gore-tex takistani) ja mentiin sen juoksijaporukan sekaan joka yritti päästä sisään stadionille. 

Tuo joukko ei tuntunut liikkuvan mihinkään ja siinä joukossa me seistiin yhä edelleen klo 9:30 kun kärki lähti matkaan ja vielä kymmenen minuuttia sen jälkeenkin. Syykin selvisi kun päästiin eteenpäin; kaikki 13 000 maratonaaria tungettiin sellaisesta ihan tavallisesta kapeasta yhden oven levyisestä oviaukosta läpi - ei siis edes pariovista vaan ihan yhdestä ovesta. Kun vihdoin päästiin stadikan sisäpuolelle, niin meidän karsina oli vielä odottamassa lähtölupaa, mutta edellinen taisi olla juuri lähdössä (muistaakseni lähtöryhmiä oli yhteensä kuusi ja me oltiin niistä viimeisessä) ja juoksijoita vilisi stadikan portista ulos jatkuvana virtana. Sinänsä me ei siis myöhästytty lähdöstä, mutta veikkaanpa että meidän takana oli kyllä moni sellainenkin joka myöhästyi omastaan.

Matkalla stadionille.


Ainakin täs ehti mainiosti ottaa vaikka minkälaisia selfieitä.










Oli siellä muutama muukin odottamassa sisäänpääsyä...

Nyt ollaan jo lähellä. Samalla voi ihailla kuinka nopeat kaverit vilistää portista ulos

Siellä se pikkuruinen oviaukko siintää! Tie stadikalle!

Siinä niitä lähtee, enää 42 km jäljellä!


Naapurin karsina lähdössä kohti starttiviivaa. Katsomossa mukavasti porukkaa.

Meidän karsinasta katsottuna stadionin portille. Porukkaa lappaa portista ulos ja samalla vielä sisäänkin.

Superhero! We are all superheroes!

Ei siinä sitten mennyt kauhean kauaa kun meidänkin karsina sai lähtöluvan, mutta koska se käytännössä tarkoitti että meidän joukko vaan siirtyy hitaasti kohti puolen kentän päässä olevaa lähtöporttia, päätin vielä käyttää hyväksi viimeisen vessatauon ennenkuin sekin lasketaan kokonaisaikaan mukaan. Kaiken tuon odottelun aikana oli nimittäin vielä pissahätä ehtinyt iskemään. Toisaalta tuo päätös oli varmasti oikea (kauanko sitä voisi vessahädässä juosta) mutta tämän käynnin johdosta tipuimme kyllä todella sinne porukan hännille lähdössä. Ja vaikka mekin ehdimme ihan hyvin massalähtöön mukaan (ihan kävelyaskelin mentiin kohti starttia porukan mukana) niin kuitenkin porukka oli jotenkin hyvin hajaantunutta jo hyvin äkkiä, heti ensimmäisten kilometrien aikana. 

Oma fiilis oli hyvä kun lähdettiin juoksemaan, mutta vähän se ihmetytti kun alusta asti juostiin oikeasti melko yksin. Ei ollut sellaista massatapahtuman tuomaa tunnelmaa, jossa olisi ympäröitynä muilla juoksijoilla. Tuossa loppupään lähtöporukassa oli varmaan myös aiempien lähtöryhmien juoksijoita, jotka eivät olleet päässeet ajoissa stadionille sisään ja lisäksi viimeisen lähtöryhmän tavoiteaikahaarukka oli 4:30-6:00, eli melkoisen eritahtista porukkaa. Porukka harveni siis hyvin äkkiä ensimmäisten kilometrien aikana. Onneksi meillä sentään oli toisemme, niin saatiin yhdessä päivitellä tilannetta.

Vähän on jänskät tunnelmat

Ei me ihan yksin lähdetty, mutta ei meidän takanakaan enää montaa lähtijää ollut

Sit mennään!

Startti lähenee!


Otin ensimmäisen geelin 5 km juomapisteellä, siinä kohtaa kaikki vielä oli hyvin. Reitti kiersi ensin Amsterdamin kaupunkialueella (ihan keskustaan se ei mennyt laisinkaan) ja 5,5 km kohdalla reitti lähtee tekemään edestakaisen noin 5 km lenkin, eli tien toisella kaistalla vastaan tuli juoksijoita jotka olivat jo melkein 10 km kohdalla siinä vaiheessa. Näitä vastaantulijoita nähtiinkin siis sen parin kilometrin verran runsain joukoin, kunnes itse olimme kääntöpaikalla. Kyllä siellä meidän takanakin näytti muutama juoksija tulevan, mutta selkeästi ne isot massat liikkuivat kaukana edellä. Tuo porukan hännillä hölköttely toi väistämättä mieleen että ollaanko me tosiaan näin huonoja, mutta kello kertoi että ihan hyvällä omalla tasolla kuitenkin liikuttiin ja omaa suoritustahan siellä me jokainen tehdään. Mun vasempaan nilkkaan alkoi vähän sattua jo varmaan viidennen kilometrin jälkeen ja se vähän mietitytti kuinka pahaksi mahtaa vielä mennä. Ja mullahan ei siis vasemmassa jalassa nimenomaan ole ollut mitään vaivaa tähän asti, joten vähän ihmetytti koko homma.

Ensimmäinen kymppi meni hyvin ja sopivaa vauhtia. 11 km kohdilla olevalla juomapisteellä otin toisen geelin, huikan urheilujuomaa ja huikan vettä. En tiedä mikä tässä meni pieleen, mutta hetken päästä alkoi kylkeen pistää. En halunnut heti siitä alkaa valittaa, vaan toivoin sen menevän ohi pian itsestään. Seuraavalla juomapisteellä jätin geelin ottamatta, koska tuntui ettei siihen väliin kykene ottaa mitään ylimääräistä.

14 km kohdalla reitti lähtee joen vartta etelään, etenee rantaviivaa pitkin aina 19 km asti ja lähtee sitten vastarantaa takaisin kohti kaupunkia. Toisaalta pidin tuosta lenkistä paljonkin, maisemat oli omaan makuuni parhaita juuri täällä (nähtiin lehmiä ja poneja ja pikku vuohia ja vaikka mitä), mutta toisaalta koin siellä myös vaikeimmat hetkeni. Jälleen saimme katsella kuinka isot juoksijamassat rynnivät vastarannalla kovaa vauhtia eteenpäin ja me etenimme hissukseen omaa vauhtia vasta menossa kohti kääntöpaikkaa. Toki meidänkin näköpiirissä oli kokoajan useita juoksijoita, mutta hyvin harvakseltaan kuitenkin. Mulla alkoi jo sattua aika paljon jalkoihin ja kylkipistos ei suinkaan helpottanut vaan senkun paheni - nyt se pistos oli jo sellainen koko keskivartalopistos, eli melko tukala. Asento painui väkisinkin kyyryyn, koska se oli ainut asento missä vatsaan ei pistänyt. Pahintahan tässä kaikessa oli se, että puhutaan vasta kilometreista 17, 18 ja 19 eli silloin ei pitäisi olla vielä ollenkaan vaikeaa. 

Tää on jostain väliltä 14 - 17 km?

Oli siellä joitain muitakin, mutta oli siellä tilaakin.

Matkan varrella kävi pari tyyppiä tutuksi ja yks niistä oli tuo mies mun takana. Ei siis puhuttu, mutta koko matka ohiteltiin puolin ja toisin!

Olin henkisesti varautunut todella hyvin siihen että 25-35 km tulee olemaan tuskallisia, mutta tähän en ollut osannut varautua ollenkaan. En muista kenenkään muunkaan maratonraportista lukeneeni että voivoi kun alkoi olla jo 17 km kohdalla rankkaa. Eihän se vielä saa eikä voi olla rankkaa!! Kaikenlaiset negatiiviset ajatukset alkoi pyöriä päässä. Mahdanko ollenkaan päästä maaliin. En varmaan pääse. Pitäisikö vaan sanoa Elisalle että mene sinä vaan, minä täältä kävelen perässä ja sitten vaikka salaa keskeyttää. Pääsisin kannustamaan Markustakin hänen puolimaratonilleen! Kuinka kiva yllätys se olisi Markukselle! Ei tälläisessä pistoksessa voi juosta maaliin asti. Miten tuo nilkkakin, no ei siihen satu vielä niin paljon ettei voisi juosta. Mutta ai kamala, nyt ei olla vielä edes puolivälissä!

Noitten ajatusten aikana, 19-22 km välillä tuli aika paljon otettua kävelyaskeliakin. Paljon sen pistoksen takia, paljon myös omien ajatusten lannistamana. Samoilla kilometreilla mua ärsytti myös sellainen nainen, joka hyppäsi meidän peesiin niin lähelle että hän kirjaimellisesti huohotti niskassa. Enemmän hän roikkui Elisassa kiinni mutta välillä myös mun selässä. Ei siinä oikein voinut jutellakaan Elisalle, koska se nainen oli lähempänä Elisaa kuin minä. Se oli tosi outoa, ottaen siis huomioon että tie oli hyvin vapaa meille kaikille ja jokaiselle olisi kyllä omaa tilaa ollut vaikka millä mitalla. En tiedä paljonko nopeat juoksijat saa peesistä hyötyä, mutta noissa meidän vauhdeissa ja tuulettomalla säällä mitään fyysistä hyötyä tämä nainen ei varmastikaan voinut saada. Ehkä se oli hänen tapansa selviytyä maratonin pitkistä kilometreista. Roikkua toisen niskassa kiinni. Voi luoja että mua ärsytti. :D No, nuo mun pistoksen vuoksi otetut kävelyaskeleet onneksi paljasti, että sillä hänestä pääsee eroon, koska ei hän sentään kehdannut jäädä kävelemään siihen meidän niskaan kiinni.

Tämmösen selfien sitten nappasin ennen ku menit luurit korviin. Vähän vetää suupieliä alaspäin.


Huom kuvassa ei näy ko. peesinainen.

22 km kohdalla Elisa sitten kaivoi kuulokkeet esiin ja pisti musat korville. Hän vinkkasi mullekin että tää auttaa ihan sikana, että laita nyt äkkiä sinäkin. Minä tein työtä käskettyä ja niinhän se auttoi. Musiikki vei ajatukset muualle siitä omassa epätoivossa rypemisestä ja siitä eteenpäin se oli sitten vain etenemistä kilometrista toiseen. Heti toisena biisinä listalla oli meidän marabiisi, jonka sanat laitoinkin jo sunnuntaina blogin facebook-sivulle. Meidän ihana ystävä Mimmi oli sanoittanut meille virallisen kannustusbiisin (kokonaisuudessaan myös tämän postauksen lopussa). En muistanut sen kaikkia sanoja ulkoa, mutta kohdan "ja mä aion aion maalis ilman vaivoja vielä tuulettaa" muistin ja tajusin että NIIN MUUTEN AIONKIN! 

Aloin laskeskella mielessäni että jos 30 km ohitetaan alle neljään tuntiin, niin sitten ehtii vielä vaikka kävellen maaliin. Ja maaliin minä menen! Nilkkakipu on jäänyt jossain vaiheessa matkan varrelle tai ehkä siinä kävi niin että sitten vaan alkoi sattua kaikkialle muualle enemmän. :D 30 km ohitettiin tuossa alle 4 h aikataulussa ja aina vaan juostiin. Tässähän ollaan siis menossa reilumminkin alle 6h mitä odotin. Elisan kanssa ei juurikaan montaa sanaa vaihdettu, koska molemmat kuunteli omaa musiikkiaan. Sade lakkasi jossain kohtaa kokonaan, eipä se onneksi tihkusta pahemmaksi ollut missään kohtaa yltynytkään. En juurikaan huomioinut edes kannustajia, keskityin vaan omaan etenemiseen. Elisa kysyi jossain kohtaa mitä kuuntelen, sain vastattua että en tiedä tän nimeä, jotain perusjumputusta. Sen jälkeen aloin kuunnella että mitäs musiikkia tämä on ja huomasin että varsin tuttua ja tunnettua JVG:tähän se eikä mitään perus teknojumputusta :D

Myös puukenkämies tuli matkanvarralla hyvin tutuksi.

Tilaa on





Markus oli juoksemassa samana päivänä puolimaratonia Amsterdamissa ja sen ansiosta olinkin hyvin perillä että nuo puolimaratoonarit tulevat lopussa samalle reitille meidän kanssa. Olin myös etukäteen pohtinut että mitä siitä tulee, kun tälläiset 5:30+ maratoonarit kohtaavat puolimaratonin kärjen - hieman on vauhtieroa siinä. Varsinaisen kärjen ohitus meni kyllä hyvin - heillä oli omat tienraivaajat mukana ja siinä kohtaa tie oli muutenkin leveä. Terävimmässä kärjessä ei muutenkaan taida yleensä olla ruuhkaa sen enempää kuin hännilläkään. Enemmän ongelmia tuli siitä kun se varsinainen nopeiden juoksijoiden ryhmä alkoi vyöryä ja paikoitellen reitti oli myös todella kapea (suunnilleen kolmien hartioiden levyinen). Yritettiin pysyä itse oikeassa reunassa (jonossa, ei rinnakkain), jotta nopeilla olisi mahdollisimman esteetön kulku vasemmalta, mutta välillä niitä nopeita vaan tuli joka puolelta ohi. Kerran säikähdin ihan kunnolla kun yksi tyyppi otti mua hartioista kiinni ja heitti mut vasemmalle, että pääsee itse sieltä reunasta ohi - ja tietysti sieltä vasemmaltakin oli juuri tulossa porukkaa kovaa. No, siinä ei käynyt säikähdystä pahemmin ja ymmärrän kyllä tuota ohittajaakin, hän oli varmasti tekemässä kovaa aikaa tosissaan itselleen.

Sen verran pitää omiakin henkseleitä paukutella, että myös meille tuli selkiä vastaan kävellen - se on vallan hieno juttu muuten (ohittelut on aina!), mutta kun me ohitetettavat aletaan vielä ohittelemaan niin kyllä siinä on ruuhkaa reitillä kerrakseen. Periaatteessa se oli kuitenkin lopulta kiva että ne puolimaratoonarit tuli sinne pitämään meille seuraa, mutta monesta kohdin reitti olisi saanut olla paljonkin leveämpi ja vähän ihmettelen järjestelyjä sen suhteen.

Noin 32 km kohdilla meinasin kaatua kun jalka töppäsi johonkin ehkä puoli senttiä korkeammalla olevaan katukiveen. Onneksi vielä sen verran jalat toimi, että lennokkaasta lähdöstä huolimatta sain vielä toisen jalan eteen. Takaa tuleva herra varmisti olenko OK ja jatkoi sitten ohi. Siinä ne kilsat sitten vaan taittui musiikin mukana ja nyt hyvin täyden juoksijavirran mukana. Tää on nyt puoliksi läppä koska olihan se kivuliasta menoa, mutta totta toinen puoli; suomalaista hullua ultrajuoksijaa Pekka Aaltoa siteeratakseni voisin näistä kilometreista sanoa että "annoin kropan vaan juosta". 

"antaa kropan vaan juosta"  :'D

Viimeisille kolmelle kilometrille kun kaarrettiin takaisin Vondelparkiin, niin tuli kylmät väreet ihan vaan siitä että toisen maratonin maaliinpääsy oli jo niin konkreettista ja varmaa. Aamulla kun lähdetiin matkaan, en ollut todellakaan pitänyt sitä itsestään selvänä. Elisa heitti kuulokkeet pois 40 km kohdilla, minä kuuntelin vielä kerran marabiisin ja sen jälkeen tein samoin. Yleisöä oli paljon paikalla ja 41 km kohdilla oli hauska ja hyvä torvisoittokunta. Mä hoin vaan mielessäni että ai että me ollaan kovia me ollaan niin kovia ja tässä kohtaa jo naama irveessä pisteltiin eteenpäin kohti maalia. Vielä viimeiset mutkat ja stadion tuli näkyviin. Portista sisään ja siinä heti meitä tervehti jo juhlavasti rumpalien rivistö. Se oli aika upea :) En olekaan koskaan noin ruuhkaisaan aikaan osunut maaliviivalle ja onneksi satuin ihmisten välistä näkemään kyltit että maratoonarit ohjattiin maaliintulossa sisimmälle radalle. Viitoin Elisankin vielä sille radalle ja sitten vielä edessä oli viimeiset sata metriä kohti maalia. Lopussa tulin Elisan rinnalle kakkosradalle ja muistin todellakin tuulettaa vimmatusti loppusuoralla! :D Ja sitten, maali. Viimeiset ajanottopiippaukset ja se oli siinä.

Maalissa me jatkettiin maratoonareille osoitettua sisärataa eteenpäin ja vastaanotettiin mitalit. Tuuletin vielä mitalinojentaja-miehellekin onnessani ja hän tuuletti takaisin. :D Tällä kertaa mulla ei ollut mitään salaisiakaan haaveita mistään muusta aikatavoitteesta, kuin että alle kisajärjestäjän ilmoittamaan 6 tunnin aikaan pitäisi päästä maaliin. Niinhän kirjoitin tänne blogiinkin jo aiemmin, että mihin tahansa alle 6 tuntiin olen tyytyväinen ja se oli totuus. Perjantaina lausuin ääneen että veikkaan ajakseni tällä kertaa 5:55 ja tuollaiset ääneen lausumiset sitouttaa yleensä aika hyvin omia ajatuksia ja tavoitteita vähän huomaamattakin. Niinpä kun kello pysähtyi 5:36 aikaan, voin ihan täydestä sydämestäni sanoa että tällä treenin määrällä olen erittäin tyytyväinen. Edelliseen aikaan verrattuna tuli 8 minuuttia lisää, mutta odotuksiini verrattuna olin 20 minuuttia nopeampi! Ja pääsin maaliin! Niiiiin mahtavaa!!  

Hieman tärähtänyt tyyppi tuore mitali kaulassa



Maalissa se kipu muuten iskee sitten ihan toden teolla. Se ei ole mikään ihan pieni kipu se. Jalanpohjat, jalkapöydät, pohkeet, sääret (käytännössä polvista alaspäin siis jalat kokonaistvaltaisesti) ja vähän reidetkin oli ihan tulessa. Tiesin että Markus tulee minä hetkenä hyvänsä maaliin, mutta koska porukkaa lappasi portista sisään ku pipoa, enkä ollut varma onko Markus jo tullut heti meidän perässä maaliin tai vaikka sinä aikana kun saatiin mitalit, eikä stadionin sisällä ollut mitään juomatarjoilua niin parin mitaliposen jälkeen päätimme lähteä ulos kohti palautusvirvokkeita. Erittäin hitaasti ja vaivalloisesti, mutta kuitenkin :D

Pian sainkin tiedon puhelimeen että Markus on päässyt tavoitteeseensa ja alitti kahdella sekunnilla kahden tunnin haamurajansa puolimaratonilla ja paransi omaa ennätystään siis yli kymmenen minuuttia! Ihan uskomattoman hienoa ja tarkkaa työtä!! Oon niin ylpeä :)  Löydettiin stadionin ulkopuolelta istumapaikat, johon jäätiin Markusta odottelemaan ja juomaan palautusjuomia. Kuulin myös että mun ajanotto oli sekoillut (ei ole rekisteröinyt mun lähtöaikaa) ja mun virallinen aika heitteli ensin 04:59 (olisi kelvannut! ;) ) ja sitten 05:57 (mun bruttoaika). Elisan kanssa kuitenkin kun ylitettiin sekä startti- että maaliviiva yhdessä, niin tiedän että oikeasti mun aika oli tismalleen sama, eli 05:36:00. Laitoin tuosta oikaisupyynnön kisajärjestäjille, toivottavasti korjaavat.

Olin pakannut varustepussiin evääksi myös sipsiä (ajattelin että kaikkien geelien jälkeen ne maistuisivat) mutta eipä ne oikein paljon maistuneet vielä tuossa vaiheessa, niinkuin ei juoman lisäksi oikein mikään muukaan. Pian Markus pääsi myös väkijoukon läpi stadionilta ulos ja löysi meidät ja lähdettiin kaikki tönköillä jaloillamme kohti Markuksen narikkaa ja sitten majapaikkojamme.

Nyt panostettiin näihin mitaliposeihin

Vielä tämmönenkin pose

Tai jospa ei sittenkään, alkaa jalat kramppaa :D


Hotellissa rojahdin sängylle takki päällä ja paistattelin tyytyväisyydessä. Maratoonari jo toistamiseen. Heikolla valmistautumisella ja itsetunnolla lähdettiin matkaan ja välillä käytiin jo todella syvällä epätoivossa - mutta sieltä noustiin! Maraton on kyllä ennen kaikkea henkinen prosessi. On se myös äärimmäisen fyysinen prosessi mutta kyllä henkisellä kantilla on siinä aivan mielettömän suuri arvo. Ja sitten kun siitä suoriutuu, niin se antaa kaiken kyllä takaisin korkojen kanssa. Olo on melko voittamaton - jos selvisin tästä niin selviän mistä vaan!

En voi kyllä ihan näin vähällä treenillä maratonille lähtemistä suositella, mutta jos kuitenkin lähdet, niin ei siinä sitten kaivata enää kuin kivunsietokykyä ja todella lujaa mieltä. Kyllä sinäkin niillä selviät maaliin ja parasta on, että se on kaiken sen tuskan arvoista!

Pyysin Elisaa lähettämään terveisensä tähän postaukseen vielä omista tunnelmistaan. Näihin lauseisiin se kuulemma kiteytyy: "Little party never killed nobody ja harvoin maratonkaan" sekä "olen kadottanut sieluni jonnekin josta ei kukaan sitä löytää voi se haudattuna on meren mutaan".  Avaisin näitä ajatuksia enemmän jos osaisin :D



Sitten on vielä loppuyhteenvedon paikka. Amsterdamin maraton oli tapahtumana ihan kiva, mutta nuo lähtöjärjestelyt ontuivat minusta pahasti. Muistan itseasiassa varmaan parin vuoden takaa jostain blogista lukeneeni kritiikkiä samasta asiasta, enkä ymmärrä miten näin kokeneet maratonin järjestäjät edelleen ohjaavat tuollaisen 13 000 juoksijan massan yhden oven levyisestä oviaukosta läpi. Eihän siinä ole mitään järkeä? Olisi ollut kiva olla fiilistelemässä varsinaista lähtölaukausta ja mielestäni meidän varaamat 25 minuuttia oli ihan kohtuullinen arvio siitä kauanko stadionin sisälle pääseminen kestää - eli en koe että olisimme itse olleet mitenkään viime tingassa. Reitti oli tasainen (sitähän tässä haettiinkin) ja ihan hieno (etenkin alun ja lopun vondelpark sekä keskivaiheen joenrantamaisemat, mutta ei mielestäni mikään niin upea mikä olisi pakko nähdä - varmasti paaaljon hienompiakin maisemia olisi Damissa tarjolla jos vain haluaisi reitin tehdä niin että se kiertäisi myös keskustassa. Matkan varrella järjestelyt toimivat hyvin (juomapisteillä juomaa sai jokainen saumattomasti ja musiikkipisteet olivat hyviä), mutta maalissa jälleen iski ryysis kun yritti päästä stadionilta ulos ja saada jotain juotavaa - sitä juotavaa olisi voinut kyllä olla jo maalialueella mielestäni. Toisin sanoen se stadion tuntui vaan kovin ahtaalta paikalta päästä sisään ja ulos. Narikka toimi sujuvasti, mutta yllätyin ettei järjestäjä tarjonnut varustepusseja vaan sellainen oli jokaisella oltava omasta takaa - mielestäni varustepussit ovat melko peruskauraa isoissa (tämän kokoluokan) juoksutapahtumissa. Damin puolustukseksi on tosin mainittava että minähän vertaan nyt kaikessa Berliinin järjestelyihin, jotka ovat aivan ensiluokkaisia kaikin puolin, joten paremmaksi on toki vaikea pistää. Ehkä on vähän epäreilua verrata tuollaiseen maailmanluokan huippuun, mutta minkäs teet kun sellaisesta aloittaa tän maratoonari-uran :) Lisäksi haluaisin erikseen mainita, että flipbelt lunasti kaikki mun odotukset parhaana juoksuvyönä mitä olen koskaan kokeillut - ja olen kokeillut useita. Oli niin huomaamaton ja mukava että en edes muistanut koko vyötä matkan aikana. Se on paljon se!

Kaikesta kritiikistä huolimatta haluan korostaa että olen siis aivan äärettömän tyytyväinen ja onnellinen nyt. Tämän olotilan takia näitä maratooneja juostaan. Tuokaa mulle harmaa kivi niin meen siitä läpi! Vaikka saatoin tuossa vielä muutama päivä sittenkin vielä olla vankasti sitä mieltä että mun maratonit on tässä, niin hmmmmm. HMMMMM. Katsotaan

Mihis seuraavaksi?


 Hannan ja Elisan virallinen kisabiisi

Sävel: Vauvoja (Kasmir & Saara)
Sanat: Mimmi

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä
Kyl sä tiiät sen

Juoksija tässä liikkuu
Eteen taakse jalat kiikkuu
MAHTAVA FIILIS
Tää tie meille on 
Mietin että maalis millon
Olin viimeks sillon
Berliinis menin ku sinko
Jee tätä tahdon
Täs mä meen
Juoksujalkaa eteenpäin
maalin juu
Minä täältä tuun
Ja vielä en
Oo loppuun palanut
Polttoainetta löytyy edelleen

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä
Kyl sä tiiät sen
Ja mä aion aion
Maalis ilman vaivoja
Vielä tuulettaa
Ja kyl aion aion
Maalis ilman vaivoja
Ylpeillä mun taidoilla aina vaan

Mitalin haluun meille
Minä osaan, näytän teille
Nää jalat vie mua beibe
Oon voittamaton
Ja mä paan
Muut hurraan huutoja
Tai ne vaan
Sulaa mun jalkoihin
Tää opettaa
Et timanttia oon
Koska tänään menee taas 
MARA

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä
Kyl sä tiiät sen
Ja mä aion aion
Maalis ilman vaivoja
Vielä tuulettaa
Ja kyl aion aion
Maalis ilman vaivoja
Ylpeillä mun taidoilla aina vaan

Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi

Aijaijaiajaiajaiaia heiiii
Nyt tuli rakko
Ja kramppaa
Ihan sama mä aion
Tän matkan ny tamppaa
Illalla huollan mun lihaksia
Raflas vähän alkuun tapaksia joo
Tsempannu oon ja jatkan
Selvitän kyl tän matkan
Vaikka haluun suihkuun ja
Huilaamaan
Ei tää hetken tuska saa mua
Lopettamaan

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä 
(KIITOS)
Kyl sä tiiät sen
Ja mä aion aion
Maalis ilman vaivoja
Vielä tuulettaa
Ja kyl aion aion
Maalis ilman vaivoja
Ylpeillä mun taidoilla aina vaan

Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi

(KIITOS MIMMI! <3)

13 kommenttia:

  1. Mahtava maratonbiisi! Onnittelut toisesta maratonista. Jännä miten eri lailla järjestelyt voivat sujua, yllättävää miten vaikea oli teidän päästä lähtöön. Eikä saa kovempikaan juoksija siirrellä muita edestään! Mulle kävi kerran samoin yhdellä uintipoijulla, mutta sain sentään pahoittelut jälkeenpäin.

    Kiva kisaraportti! Sitä oli kiva lukea nyt, kun mulla on kolmas edessä lauantaina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No biisi on kyllä kertakaikkisen mahtava! :) Ja kiitoksia! :) Tuo lähtöryysis kyllä yllätti tosiaan, pisti miettimään että eikö nyt tosiaan mitään muuta reittiä ole stadionille.

      Tsemppiä sulle lauantaihin! :)

      Poista
  2. Eikäää, miten ihana raportti! Paras oli toi loppu.. "Mihin seuraavaks?" ;) sitähän se on, että tuntuu pahalta mut kohta niin hyvältä että tahtoo taas uudestaan :) Hieno taistelu ja juoksu sulla on ollut kyllä! Mutta tosi kököt noi lähtöjärjestelyt, huhhuh... ei voi jotenkin käsittää ollenkaan :/ Hieno buusi!! Onnea maratonista, nauti, lepää ja fiilistele :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaima! Taistelu se oli nimenomaan :D Ja biisi on kyllä hieno ja toimi tsemppimielessä kyllä erinomaisesti. :) Kyllä tässä vielä tovi menee paistatellessa tässä fiiliksessä :)

      Poista
  3. Ootte te kovia kimmoja! Ja hyvä Markus! :)

    VastaaPoista
  4. Olipa mukava lukea kisaraporttiasi. Olinkin jo ehtinyt odotella sitä ;)

    Aika tyhjältä nuo kadut näyttivät. Jännää, että lähtöryhmiä on noin useita, vaikka juoksijoita vain kolmasosa Berliinistä. Kyllä niistä kanssajuoksijoista saa hurjasti energiaa (vaikka ei hengittäisikään niskaan). Sitäkin suuremmalla syyllä voin kyllä nostaa hattua. Hyvin taisteltu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Ehkä olisi ollut vähän enemmän porukkaa ympärillä, jos olisi lähtenyt oman ryhmän kärjestä? En tiedä. Ja en tiedä oliko lähtöryhmät sitten varautumista niihin kapeisiin kohtiin reitillä. Berliinissähän reitti on kokoajan tosi leveä. Mutta samaa mekin mietittiin, että paljon rankempi setti oli näin! Onneksi siis edes loppuvaiheessa oli seuraa :)

      Poista
  5. Olipas hieno kisaraportti!! Onnea Hanna hienosta saavutuksesta!! :)

    VastaaPoista
  6. Olipa mahtava raportti! Onnittelut maaliin selviämisestä kaikista vaikeuksista huolimatta :) Silloin se tuntuukin parhaalta!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katju! Ja joo kyllä taisteluvoitto on tuntuu paremmalta näin jälkikäteen kuin perusvoitto :D

      Poista