Kunnolla-blogi on uinunut pitkään, mutta nyt ainakin yhden postauksen verran teen paluun. Nämä maratoonit on sen verran spesiaaleja juttuja, että täytyyhän tästä kirjata tarkka selostus, ihan vaan jo omien vanhojen päivienkin varalle. Viikko sitten luin molemmat aiemmat maratonraporttini (Berliini 2014 täällä ja Amsterdam 2015 täällä) ja totesin, että Lontoosta tulee sitten ehdottomasti omansa.
Viimeksihän jäinkin suunnilleen siihen, että Lontoon arvonnan tulokset olivat saapuneet, ja niin uskomatonta kuin se onkin, minä voitin paikan Lontoon maratonille. Tästä on nyt aikaa 1,5 vuotta, eli päädyin siirtämään osallistumistani vuodella (sen sai kerran siirtää ilman syytä), sillä edellistalvi oli niin rikkonainen, ettei maratontreenistä tullut oikein mitään. Tämän talven olen viettänyt pääosin Mallorcalla, jossa treeniolosuhteet ovat tietenkin pelkkää priimaa. Tänäkin talvena on kuitenkin tullut reissattua tosi paljon, mikä on sinänsä vähän hankaloittanut treeniä. Lisäksi tein heti alkuun päätöksen, että tällä kertaa juoksen maksimissaan kaksi kertaa viikossa, vaikka kaikki maratonille tähtäävät treeniohjelmat suosittelevat vähintään kolmea kertaa viikkoon. Tuo kolme kertaa viikkoon on tähän asti aiheuttanut mulle aina pahan penikkavaivan, ja tällä kertaa onnistuinkin sen välttämään. Lopputulemana, tarkasteltaessa 6 kk jaksoa ennen maratonia, juoksukilometrien määrä on suunnilleen sama kuin aiemmillekin maratoneille treenatessa - siis kun olen silloin aluksi treenannut enemmän, sitten pitänyt totaalitauon penikkavaivan pakottamana ja sitten palannut hiljalleen lenkkien pariin ja treenannut juoksua sen pari kertaa viikkoon. Motivaation kannalta tämä tämänkertainen tapa oli huomattavasti parempi, sillä rytmi pysyy paremmin yllä kokoajan. Oikeasti haluaisin kyllä pystyä juoksemaan tuon kolme kertaa viikossa, ja mietinkin että voisikohan sitä kohta nostaa määrän jo sille tasolle.
No, se taustoista, nyt itse tapahtumaan! Lontoon maraton juostiin tänä vuonna sunnuntaina 22.4., ja minä suuntasin tuonne vanhaan kotikaupunkiini jo perjantaina aamulennolla. Ehdittiin nähdä paljon kavereita samalla reissulla, ja reissu kokonaisuudessaan oli aivan superkiva. Perjantaina suuntasin yksin expoon hakemaan numeroa ja ajanottotagia, ja samalla ostin muutaman virallisen London Marathon tuotteen, juoksusukat edellisten kadonneiden tilalle sekä uuden flipbeltin, sillä edellinen on jossain Suomessa tarkkaan varastoituna. Lauantai otettiin mahdollisimman kevyesti puistossa hengaillen ja sunnuntaina pääsinkin itse asiaan. Seikkaperäinen selostus tapani mukaan alkaa tästä:
Lähtöalue ja ensimmäiset kilometrit - voimieni tunto
Lontoon maratonilla, jossa juoksijoita on yli 40 000, on kolme erillistä lähtöaluetta, jotka lähtevät aluksi matkaan ihan erillistä juoksureittiä. Nämä alueet liittyvät toisiinsa vasta noin kolmen mailin kohdalla. Itse osuin siniseen lähtöön, eli samaan mistä lähti myös eliitti ensimmäisenä matkaan. Lähtöalueella kaikki tuntui olevan hienosti organisoitu, ja vaikka väkeä oli paljon, se ei missään kohtaa muodostunut tungokseksi. Tavarat vietiin oman numeron mukaan oikean kuorma-auton luo, järjestäjien puolesta saadussa virallisessa omalla numerolla varustetussa pussissa, ja senkin osalta kaikki sujui ilman jonottamista. Normaalisti tavaroiden jättämistä on halunnut pidentää maksimaalisesti, jotta lämpimistä vaatteista ei tarvitsisi luopua liian aikaisin. Tällä kertaa sellaista ongelmaa ei ollut, sillä aurinko porotti jo lämpimästi kirkkaalta taivaalta. Onpa mukavaa kun ei tarvi hytistä lähtöä odotellessa, ajattelin.
Hetkeksi kerkesin istahtaa nurmikolle seuraamaan isolta screeniltä pyörivää ohjelmaa, kunnes kuulutus käski kaikkia siirtymään omaan lähtökarsinaan noin 9:30 aikoihin. Menin ehkä vähän turhankin tunnollisena saman tien omalle lähtöalueelle seisoskelemaan, koska samoilla sijoilla seisoskelin vielä 40-50 minuuttia sen jälkeenkin. Viime hetken vessakäyntiä harkitsin, mutta jätin menemättä, kun ei se tuntunut niin tarpeelliselta sitten kuitenkaan, eikä vessat olleet järin kätevästi sijoitettuna omaan karsinaani nähden. Sekin oli ehkä vähän typerästi tehty.
Vaikka kaikki olikin niin kovin hyvin järjestettyä, niin lähtöalueelle tulee sellainen miinus, että me peremmällä olleet tuhannet juoksijat oltiin täysin pimennossa esimerkiksi eliitin lähdöstä (olin ryhmässä 7, ja vielä yksi ryhmä oli meidän takana). Kun kello löi kymmenen, ja maailman nopeimmat miehet lähtivät liikkeelle, tässä yhdessä maailman upeimmassa maraton tapahtumassa, ei se näkynyt yhtikäs millään tavalla sinne missä itse seisoin - vaikka kaikki tapahtui parinsadan metrin päässä. Olisin nyt vähintäänkin kaiuttimia toivonut sinne perällekin, jolloin olisimme kuulleet lähtölaukauksen ja lähtöalueen musiikit ja tunnelman. Mutta ei kai mikään tapahtuma ole täydellinen :)
Eliitin lähdöstä kului vielä puoli tuntia, ennen kuin itse pääsin ylittämään starttiviivan. Tästä noin 20 minuuttia kului odotellessa tismalleen samalla paikalla, eli meidän lähtöryhmää ei alettu portaittain päästämään lähtöä lähemmäs ennen kuin vasta hyvin loppuvaiheessa. Odotellessa ehti tulla jo lämmin ja seurasin puhelimesta miten lämpötila aste asteelta kipusi ylöspäin. Monilla oli vesipullo mukana lähdössä, mutta itselläni ei ollut. Olisihan sitä voinut sellaisen hoksata ottaa lähtöalueelle. Alkoi tulla jo vähän jano.
Varsinaisella lähtöportilla tunnelma oli hieno. Musiikki pauhasi, torvisoittokunta esiintyi ja isolla screenillä näkyi ilmakuvaa meistä juoksijoista. Starttiviivan ylittäessäni mietin, kuinka nyt kaikki juoksuani seuraavat saivat juuri ensimmäisen ilmoituksen, että matkalla ollaan.
Ensimmäiset askeleet on aina maratonilla - ja niin myös nyt - hyvin hämmentävät. Edessä on valtavan pitkä matka, josta ei voi koskaan tietää sujuuko se ongelmitta. Takana on pitkä treenijakso, joka on sujunut joskus paremmin, joskus huonommin, mutta takana se on nyt joka tapauksessa. Sen pitää riittää. Toisaalta olo on innostunut, mutta samalla jännittää, eikä halua liikaa antaa ajatusten keskittyä siihen, kuinka todella pitkä matka on vielä edessä.
Itse olen sen verran fiilisjuoksija, että tavoitevauhtinikin on yleensä erittäin häilyvä. Että katsotaan sitten mitä vauhtia se lähtee menemään. Tällä kertaa ensimmäiset kilometrit sujuivat voimieni tunnossa oikein mukavasti ja hyvää vauhtia. Alue oli hiljaista asuinaluetta, mutta kannustajia oli ripotellut tännekin jo jonkin verran teiden varsille. Tämähän menee tosi hienosti, ajattelin.
Itse olen sen verran fiilisjuoksija, että tavoitevauhtinikin on yleensä erittäin häilyvä. Että katsotaan sitten mitä vauhtia se lähtee menemään. Tällä kertaa ensimmäiset kilometrit sujuivat voimieni tunnossa oikein mukavasti ja hyvää vauhtia. Alue oli hiljaista asuinaluetta, mutta kannustajia oli ripotellut tännekin jo jonkin verran teiden varsille. Tämähän menee tosi hienosti, ajattelin.
3 - 8 km - kuuma alkaa iskeä kiinni
Jo parin kilometrin jälkeen alkoi olla selvää, että järjestäjän puolesta tehdyt kaikki ennakkovaroittelut kuumuudesta oli täysin totta. Kun itse olin vielä edeltävänä päivänä vähätellyt mahdollista +22 lämpötilaa (olenhan ollut ”lämpimänpaikanleirillä” koko talven), niin jo kolmannen kilometrin kohdalla kaikki vähättelyt oli kaikonneet. Siinä missä Palman lämpimillä lenkeillä (jotka muuten on kaikki tainneet olla max 19 asteessa) merituuli vilvoittaa mukavasti läpi koko matkan, niin Lontoossapa ei ollut juuri tuulen virettäkään. Olin ajatellut että talot muodostaisivat mukavaa varjoa, mutta ainut mitä ne muodostivat, oli kunnon pätsi.
Ensimmäinen vesipiste oli erittäin odotettu, ja se tuli vastaan vasta noin neljän kilometrin kohdalla. Vesi tarjoiltiin mukien sijaan pikkupulloissa, mikä oli erittäin kätevää. Huikka vettä, sitten hujaus vettä niskaan ja toinen lippiksen alle ja sitten vielä huikka. Jano oli kova, mutta liikaakaan ei voi juoda.
Viitonen tuli täyteen ihan mukavissa merkeissä ja hyvään aikaan ja ajanottomaton ylittäessäni ajattelin taas kannustusjoukkoja. Mulla oli Lontoossa paikan päällä ihan kunnon kannustusjoukot koolla, ja sen lisäksi tiesin että useampikin silmäpari seuraa matkaa Suomesta käsin. Joka kilometrillä vauhti kuitenkin vähän hidastui, ja sitä harmittelinkin mielessäni. En kuitenkaan nähnyt mitään syytä puskea väkisin kovempaa, sillä tunnen oman limittini aika hyvin ja matkaahan oli vielä edessäpäin ihan riittävästi. Matka taittui kuitenkin hyvillä mielin, ja ensimmäinen tunti tuli täyteen melko äkkiä.
Toiset lähtöryhmät liittyivät samaan reittiin mukaan todella sujuvasti, ja isomman massan mukana oli taas juhlavaa juosta. Maratoninfossa oli varoitettu että todennäköisesti jossain kohtaa sinut ohittaa joku sarvikuono tai muu massiiviseen naamiaispukuun pukeutunut hupiasujuoksija, ja toden totta, sarvikuonohan sieltä puski rinnalle ja välillä ohi. Pitkään kyllä kuljettiin tasatahtiin myös, enkä tiedä kumpi meistä lopulta jätti taakseen toisen.
9 - 15 km - Kala kuivalla maalla
Ensimmäiset 8 kilometriä oli mielestäni reitin tylsin osuus, mikä tietenkin oli hyvä, sillä alussa riittää intoa omasta takaa. Sen jälkeen saavuimme takaisin Greenwichiin, jonka toiselta laidalta olimme alunperin lähteneetkin, ja kannustuksen määrä alkoi olla ihan eri luokkaa kuin hiljaisemmilla asuinalueilla.
Kymmenen kilometrin kohdalla reitti kiersi Cutty Sark purjeveneen, joka on nostettu koko komeudessaan kuivalle maalle. Itse purjevene oli todella vaikuttava, tv-kamerat kuvasivat ja torvisoittokunta säesti kulkua juhlavasti eteenpäin. Tuossa kohtaa kannustus oli aivan korvia huumaavaa, ja ihmisiä oli reitin varrella todella tungokseksi asti. Aloin miettiä, että miten mahdan sieltä bongata omat kannustajani, sillä koko matkaa en jaksa yleisön seasta etsiä tuttuja kasvoja, eikä sen kirkumisen ja viheltämisen ja musiikin ja torvien ja taputusten keskellä kuule, jos joku yrittää huutaa juuri minun nimeä.
Vettä ja urheilujuomaa oli ensimmäisen etapin jälkeen tarjolla noin joka mailin välein, mikä oli tosi hyvä. Toistin veden kanssa saman kaavan aina. Huikka, niskaan, lippiksen alle, toinen huikka ja sitten loput niskaan. Tästä sai hetkellisen helpotuksen, mutta ei se missään tapauksessa riittänyt. Jano alkoi olla ihan koko ajan, paitsi sillä sekunnilla kun oli juuri juomassa vettä. Urheilujuomapisteitäkin oli aina välillä, mutta niissä oli aika outo meininki. Lucazadeja oli kasoittain maassa sikin sokin, ja ne näyttivät ainakin melko täysiltä. En kuitenkaan tiennyt oliko nämä kaikki juoksijoiden jäljiltä yhden huikan jälkeen pois heitettyjä, vai oliko tämä urheilujuoman jakelu tosiaan organisoitu näin oudosti, että kaivele itse sieltä kasasta maasta.
 |
| Kuvat Markuksen ottamia reitin varrelta |
Uuden maratonpaitani hiha alkoi vähitellen hankaamaan oikean käden sisäpuolta, mikä pisti vähän miettimään kuinka pahaa jälkeä se päivän aikana tekeekään. Varmasti märkä kangas aiheutti osaltaan tätä hankausta. Ja siis kaikissa ohjeissahan AINA kielletään uusien vaatteiden käyttö maratonilla, mutta pitipä tämäkin nyt sitten oman kainalon kautta todeta päteväksi neuvoksi ;)
Vatsassa tuntui kokoajan vähän voimistuva pistos, ja päätin kokeilla josko rakon tyhjennys auttaisi asiaan. Muutamat vessat juoksin vielä ohi pitkien jonojen vuoksi, kunnes sitten totesin että pakko se vain on jonottaa. Tältä olisi todennäköisesti vältytty kun olisi vaan kiltisti lähtöalueella vielä kerran jonottanut vessaan. Vessareissussa meni noin neljä minuuttia, mikä vielä tässä kohtaa harmitti hukkaan heitettyinä minuutteina. Kuitenkin mikä tärkeintä, vatsapistos jäi tällä stopilla taakse, ja pystyin paremmin jatkamaan eteenpäin.
Vauhti se silti vain jatkui hiipuvana, joten tässä kohtaa oli henkisesti päästävä myös yli siitä, ettei omaa ennätystä ole nyt tulossa, eikä sitä auta sitten enempää harmitella. Janon tunne oli jotain ennenkokematonta, olo oli kuin olisin kala kuivalla maalla.
 |
| Vessajonossa oli aikaa kuvailla |
16 - 27 km - rankkaa
Tiesin että 20 km tulee täyteen Tower Bridgellä, joka on koko reitin yksi ikonisimpia kohtia. Sitä odotin ja sitä kohti taivalsin, mutta henkisesti (ja vähän fyysisestikin) alkoi olla jo hieman vaikeaa. Emme olleet sopineet tarkkoja paikkoja kannustajien kanssa (VIRHE!), ja aloin miettimään olenkohan jo ohittanut kerran heidät huomaamattani. Aloin rakentaa mielessäni visiota, miten paljon tutut kasvot ja ylävitoset auttaisi nyt eteenpäin. Aloin odottaa niitä paljon enemmän kuin Tower Bridgeä.
Lopulta se silta sieltä tuli vastaan ja otin puhelimen esiin kuvia ottaakseni. Samalla selvisi että Markus on toden totta ollut noin 13 km sekä 15 km kohdilla kannustamassa, mutta emme ole kumpikaan nähneet toisiamme. Se harmitti kyllä todella paljon.
Kyselin viestillä missä muut kannustajat ovat ja sain vastauksen, että noin 24 - 25 km kohdilla. Laitoin siis puhelimen takaisin taskuun, ja kiinnitin kaiken päättäväisyyteni kohti 24 km merkkiä. Aloin vilkuilemaan aktiivisesti yleisöön molemmin puolin tietä jo jossain noin 23,5 km kohdilla, mutta en nähnyt ketään tuttua. Zoomailin jokaisiin kasvoihin tosi tarkkaan ja odotin joka askeleella näkeväni tuttuja, kunnes lopulta ohitin 25 km kyltin ja otin puhelimen takaisin esiin. Ensimmäisenä näin viestin, että ovat nyt matkalla kohti 35 kilometria ja ainut ajatukseni oli että ÄLKÄÄ NYT VIELÄ SINNE LÄHTEKÖ.
Kävikin ilmi, että kannustusjoukot olivat olleet jo noin 21 km kohdalla, nähneet mut ja huutaneet aivan täysiä, mutta minähän keskityin 100% siihen että etenen sinne 24 kilometriin, enkä ollut kuullut mitään. Muu kannustus yleisössä oli myös aivan yltiömäistä (sitä huudon määrää en vaan voi tarpeeksi korostaa), ja tässä kohtaa se oli vain yhtä huutojen sekamelskaa mun korvissani. Nyt olisi siis juostava vielä kymmenen kilometria, että näkisin tuttuja. Mieleni alkoi olla jo todella syvissä vesissä.
Myöhemmin ymmärsin, että kannustajien on ollut tosi vaikea arvioida mille kilometrille he sijoittuvat, sillä sitä oli vaikea kartalta tulkita. Reitin varret olivat myös tosi täynnä, joten hyvää paikkaa, missä pääsee suoraan aidan varteen, ei helpolla löytynyt. Siinä mielessä olisi ollut myös hankalaa sopia etukäteen tiettyä kohtaamispaikkaa, sillä se ei välttämättä olisi onnistunut kuitenkaan.
Jossain tällä välillä sain myös vaseliinia käsivarsiini, joten hankaumat eivät niin pahasti päässeet enää pahenemaan. Aloin myös juosta kyynärpäät korkeammalla, jottei käsivarsi osuisi enää mihinkään.
Myöhemmin ymmärsin, että kannustajien on ollut tosi vaikea arvioida mille kilometrille he sijoittuvat, sillä sitä oli vaikea kartalta tulkita. Reitin varret olivat myös tosi täynnä, joten hyvää paikkaa, missä pääsee suoraan aidan varteen, ei helpolla löytynyt. Siinä mielessä olisi ollut myös hankalaa sopia etukäteen tiettyä kohtaamispaikkaa, sillä se ei välttämättä olisi onnistunut kuitenkaan.
25 - 34 km - vaikeimmat kilometrit
Nämä on ne perinteiset vaikeat kilometrit maratonilla, se on fakta, joka toki oli tiedossa etukäteen. Kaikkialle alkaa jo sattua tosi paljon, mutta matkaa on edessä myös todella paljon. 25 km kohdalla laitoin ensimmäistä kertaa kuulokkeet korviin ja musiikin soimaan, mutta instastoorin päivittäminen ennen lähtöä ja viestittelyt matkan varrella olivat kuluttaneet lähes kaiken akun puhelimestani, ja niinpä musiikin iloa riitti ehkä noin kymmeneksi minuutiksi. Onneksi kannustajia oli hiljaisimmillakin kohtaa jonkin verran, ja ympärillä kanssamaratoonareita paljonkin, niin ilman musiikkiakin kyllä sitten pärjäsi.
Tässä kohtaa näillä nopeuksilla reilusti yli puolet joukosta kävelee, ja se on muuten tarttuva tauti. Aiemmilla maratoneilla mulla on ollut Elisa kaverina ja kirittäjänä, joka on puskenut näitä kilometreja, ja mun on ollut vain pakko seurata perässä. Nyt sain ihan itse päättää että kävelenpä vähäsen.
Kävelykin oli kyllä ihan ojasta allikkoon. Jalkoihin alkoi sattua paljon enemmän kuin juostessa. Teoriani on, että juoksun tasainen iskutus turruttaa kuitenkin jonkin verran kipua, mutta kävelyssä kaikki kipu pääsee vapaana virtaamaan sääriin ja jalkoihin. Aloin haaveilla istahtamisesta. Hyvännäköisiä betoniporsaita ja aidanpätkiä oli jatkuvasti, joihin olisi voinut hetkeksi kankkunsa kallistaa. Oikeasti otin jo pari askelta sellaisen suuntaankin, olisinko jopa kädelläni haaveillen hipaissut yhtä erittäin potentiaalista istahtamispaikkaa, mutta erittäin kovan päänsisäisen debatin jälkeen totesin, että pakko täältä on joskus kotiakin päästä, ja sehän ei istumalla onnistu.
Suunto alkoi sekoilla jotain ihan omiaan, vaikka kävelin, se näytti vauhdiksi jotain 5:lla alkavia kilometrivauhteja (eli vauhteja, joita hyvin harvoin edes juoksen). Tilanne korjaantui jonkin ajan päästä, mutta lopputulemana kello meni kilometreissä edelle lopulta jopa kaksi kilometriä. Kun siis kello piippasi vaikka 34 km täyteen, niin oikeasti ohitin vasta 32 km merkkiä.
Kynsin edelleen syvissä vesissä mielessäni, kävelin ja juoksin vuorotellen. Ja sitten, olisiko ollut noin 28 km kohdalla, yhtäkkiä ja yllättäen, TUTTUJA!! Oli ihan puhdas sattuma että satuin juuri sillä hetkellä katsomaan tien varteen ja tunnistin Lontoossa asuvat kaverini Katjan ja Keijon, jotka olivat kyllä luvanneet tulla kannustamaan, mutta tuossa kohtaa olin jo menettänyt kaiken toivon että sattumalta onnistuisin bongaamaan ketään. Mieliala nousi välittömästi noin 1000% ja suu messingillä riensin heittämään ylävitoset. Tämä oli ensimmäinen mielialan kohotus toisella puoliskolla matkaa, ja sain käännettyä ajatukset parempaan. Enää noin 7 km että näen lisää tuttuja!
34 - 40 km - iloa ja riemua
Juoksuvauhti alkoi olla sellainen, että ei siinä voi enää hyvällä tahdollakaan puhua juoksusta. Mutta sen työn olin jo mieleni kanssa tehnyt aiemmin, ettei ajalla ole enää väliä, ja lakannut välittämästä kellosta yhtikäs mitään. Jos koitin nostaa vauhtia, tuli huono olo. Välillä kävelin, välillä hölkkäsin. Olin jo pidempään ollut huonon olon rajamailla, ja nesteytys tuntui olevan todella tarkan balanssin hakemista. Oksettava olo tuntui olevan todella lähellä, ja etenkin sen huomasi heti jos yritti juosta vähänkään kovempaa. Samaten juomapisteillä sen kyllä huomasi, jos meinasi juoda liikaa ja maha tuntua täydeltä. Jaloissa painoi ja sattui, mutta sehän kuuluu asiaan.
Ja sitten, yhtäkkiä, näin edessäni Markuksen iloiset kasvot. En oo varmaan koskaan näin paljon niistä ilahtunut. :D Markuksen lisäksi siellä oli meidän neljä muutakin kaveria paikalla, jotka urheasti ja kärsivällisesti jaksoivat vaan odottaa että minä sieltä joskus paikalle taaperran, vaikka siinä kestikin kauan. Pitkä päivä tuli kyllä heillekin. Juoksin suorinta tietä kohti Markusta, joka tarkoitti että kiilasin kahden miehen välistä melkein kolaten meidät kaikki :D Teki mieli itkeä ja nauraa ja halata ja jäädä sinne vaihtamaan kuulumisia, mutta lopulta heitettiin kaikkien kanssa vaan tuplafemmat, kerkesin sanoa varmaan jotain ”voi jessus mikä reissu”-tyyppistä ja kaikki taisi huutaa jotain suunnilleen ”hyvä Hanna hyvin menee” ja sitten jatkoin matkaa.
Se on kyllä erikoista näin jälkikäteen ja kotisohvalta ajateltuna, minkälaisen energian tuollainen lyhyt kohtaaminen antaa. Tästä kohtaamisesta eteenpäin sain positiivisen hengen takaisin päälle. Hymyilin. Tiesin että enää on alle 8 km maaliin. Reitti alkoi olla tutuilla maisemilla taas. Tower hillin jälkeen yleisöä oli taas ihan valtavasti, ja ne kaikki huusivat aivan hulluna. Lontoon yleisö todellakin osaa tuon kannustushomman!
Jossain kohtaa, kun yleisö seurasi meitä juoksijoita hieman rauhallisemmin, sillä juuri löytyneellä riemullani vähän nostatin välillä tunnelmaa välituuletuksilla ja ottamalla yleisöä haltuun sellaisilla nostattavilla käsieleillä. Tehdään tästä nyt niin hauskaa, kuin voi, ajattelin. Ja yleisöhän syttyi samantien :D Yksi ihana harmaahapsi mummeli oli yleisön seassa, ja innostui näistä eleistäni myös ja huusi ja osoitti sormella mua ja näytti niin riemukkaalta. Päätin mennä heittämään ylävitoset hänen kanssaan, jota hän kyllä taisi sitten aika paljon säikähtää että hyökkäänkö hänen kimppuun. Voi mummoparkaa :D
Jossain kohtaa, kun yleisö seurasi meitä juoksijoita hieman rauhallisemmin, sillä juuri löytyneellä riemullani vähän nostatin välillä tunnelmaa välituuletuksilla ja ottamalla yleisöä haltuun sellaisilla nostattavilla käsieleillä. Tehdään tästä nyt niin hauskaa, kuin voi, ajattelin. Ja yleisöhän syttyi samantien :D Yksi ihana harmaahapsi mummeli oli yleisön seassa, ja innostui näistä eleistäni myös ja huusi ja osoitti sormella mua ja näytti niin riemukkaalta. Päätin mennä heittämään ylävitoset hänen kanssaan, jota hän kyllä taisi sitten aika paljon säikähtää että hyökkäänkö hänen kimppuun. Voi mummoparkaa :D
Viimeiset kilometrit ja maali
Lontoon maratonin viimeiset kilometrit kaartaa tunnelista Thamesin rantaan, missä London Eye tulee näkyviin vastarannalle ja Big Ben häämöttää edessä. Juuri näillä kohdin itsekin olin pari vuotta sitten kannustamassa juoksijoita ja sain alunperin ajatuksen, että joskus haluan itsekin olla tuolla juoksemassa. Ja siinä minä sitten juoksin. 40 km takana, Lontoon ikonisimmat nähtävyydet silmien edessä, mylvivä yleisömassa vieressä. Uskomaton tunne. Tätä hetkeä olin odottanut jo koko treenikauden ajan, mutta erityisen paljon viimeiset kuusi tuntia. Oli aika leveä hymy huulilla.
Viimeiset mutkat James parkin takasuoralle, ja kyltit alkaa kertoa iloista sanomaa; 1 km jäljellä, 600 m jäljellä, 400m jäljellä. Buckinhamin palatsilta viimeinen kaarros kohti maalisuoraa. Union Jack lippuja molemmin puolin tietä. Ja ennenkaikkea, vihdoinkin se MAALI! Tuuletukset oli luonnollisesti sen mukaiset. :)
Maalissa sain heti mitalin kaulaan ja goodie bagin käteen, josta ensitöikseni söin omenan ja vaihdoin kuivan finisher paidan päälle. Ei ole omena koskaan maistunut niin hyvältä! Omat tavarat löytyivät helposti jatkamalla samaa tietä eteenpäin ja siitä vielä vähän suoraa linjaa löytyi myös Markus, sillä tämän kohtaamispaikan me sentään olimme ymmärtäneet ennalta sopia. Jalat oli ihan poikki ja teki mieli vain istua, mutta vähän matkaa oli jatkettava vaan eteenpäin, että sopivan korkea paikka löytyi mihin hetkeksi istahdin - rotvallin tasolle ei ollut mitään asiaa yrittää päästä kyykkäämään.
Lähes täyden työpäivän verran vietin reitillä aikaa, kokonaisajan ollessa jopa 6 h 20 min ja sekunnit päälle. Huh huh. Enpä olisi arvannut lähtiessä, että näin kauan saan aikaa kulumaan. Lontoossa aikaraja siihen, että virallisen ajan ja mitalin vielä saa, on 8 tuntia, joten siitä ei tarvinnut olla huolissaan. Varmasti kunto olisi voinut olla parempi, mutta kyllä kuumuudenkin piikkiin menee tästä ilosta paljon. Kyseessä oli kaikkien aikojen kuumin Lontoon maraton ja lämpötila nousi 23,2 asteeseen. Väittäisin, että ”tuntuu kuin” lämpötila oli tästä vielä vähintäänkin pari astetta korkeampi. Mistä ja keneltä tahansa kysyttäessä, jokaisen juoksijan, järjestäjän ja kannustajan haastattelu nosti esiin kuumuuden. Ei ollut helppoa kenelläkään. Omatkin kannustajat raportoivat, että pelkästään ollessa oli paahtavan kuuma.
Loppusanat
Nyt kun tätä postausta kirjoitan ja kysyjille kerron maratonista, niin ihan naurattaa nämä päänsisäiset taistelut, joita matkan varrella tulee käytyä. Vaikka toki, kyllähän tuossa reilussa kuudessa tunnissa kerkiää jo monenlaista asiaa miettimään! Maratoneihin liittyy myös sellainen todella outo ilmiö, että ei tarvi kolotusten vielä kadota eikä varpaankynsien tippua, kun aika alkaa jo kullata muistoja. Ja sitten sitä alkaa miettimään, juoksisinko taas jossain vielä maratonin.
Tämä oli mulle nyt kolmas maraton, ja samalla toinen kuudesta World Marathon Majors ”osakilpailusta”. Berliinissä ja Lontoossa todella oli paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa kannustusta riittää alusta loppuun, reitin varrelle on järjestetty musiikkiesityksiä ja muuta ohjelmaa ja muutenkin järjestelyt sujuvat kuin rasvattu. Lontoossa, jos vain mahdollista, kannustus oli vielä hullumpaa ja järjettömämpää kuin Berliinissä, mutta Berliinissä lähdössä ja maalissa tunnelmaa nostatettiin komeammin pauhaavalla musiikilla. Molempia voin lämpimästi suositella, ja samalla alan pohtia, miten pääsisin mukaan itsellä vielä jäljellä oleviin Bostonin, New Yorkin, Tokion tai Chicagon maratoneille ;)
Tämä oli mulle nyt kolmas maraton, ja samalla toinen kuudesta World Marathon Majors ”osakilpailusta”. Berliinissä ja Lontoossa todella oli paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa kannustusta riittää alusta loppuun, reitin varrelle on järjestetty musiikkiesityksiä ja muuta ohjelmaa ja muutenkin järjestelyt sujuvat kuin rasvattu. Lontoossa, jos vain mahdollista, kannustus oli vielä hullumpaa ja järjettömämpää kuin Berliinissä, mutta Berliinissä lähdössä ja maalissa tunnelmaa nostatettiin komeammin pauhaavalla musiikilla. Molempia voin lämpimästi suositella, ja samalla alan pohtia, miten pääsisin mukaan itsellä vielä jäljellä oleviin Bostonin, New Yorkin, Tokion tai Chicagon maratoneille ;)
