Amsterdamin maraton 2015

Huh huh. Täällä sitä paistatellaan kotona uusi sulka hatussa. On se kuulkaa pitkä matka tuo 42 km, sen voin todeta heti kärkeen! Mutta aloitetaanpa nyt alusta - maratonpostausta tiedossa jälleen kirjaimellisesti. 

Ne jotka facebookissa seuraavat Kunnolla-sivua, tietävätkin jo että ei mennyt taaskaan putkeen lentojen kanssa. Meillä oli jo muutenkin lyhyt reissu tulossa, koska alkuperäisen aikataulun mukaan meidän oli määrä laskeutua Amsterdamiin lauantaina ennen kolmea iltapäivällä ja takaisin lähdettiin jo maanantaina aamupäivällä (tälläiset lentoajat olivat nimittäin yli puolet halvemmat kuin mitkään muut). Me oltiin jo ihan lähtövalmiina lauantai-aamuna kotona, mutta onneksi Markus alkoi vielä tekemään checkiniä netissä ennen kuin lähdetiin kentälle. Sieltähän sitten selvisikin että lentomme on viisi tuntia myöhässä, mikä tarkoitti että laskeutuisimme Amsterdamiin vasta illalla kahdeksalta. Kertaheitolla sai heittää kiireelle ja kisaexpolle heipat. Kiireen puolesta ei harmittanut, mutta expon puolesta kyllä.

Mulla oli koko lauantai-päivän sellainen vähän epätodellinen olo koko maratonin suhteen. En jotenkin uskonut siihen että tulen sitä juoksemaan. Kävin ostamassa juoksukaupasta geelejä ja flipbelt-juoksuvyön (nämä olin aikonut hankkia sieltä exposta) ja sillä reissulla meinasi joku pikku paniikkikin iskeä ja myyjälle änkytin että mulla on huomenna maraton A-A-Amsterdamissa. :D Kotona iski pahat maraflunssan oireet, kun tärisin vaan vilusta peiton alla (mittasin jo kuumeenkin, mutta siitä ei ollut tietoakaan) ja koko päivän oli pää kipeä. En halunnut siihen ottaa kuitenkaan mitään lääkettä, sillä ajattelin että jos joku oikea flunssa on puskemassa päälle, niin en halua hetkellisesti sen oireita piilottaa. Siispä pakkasin kuumemittarin varmuuden vuoksi laukkuun ja lähdettiin matkaan. Kentällä saimme kuulla että lento oli vielä enemmän myöhässä ja kentällä odottelun aikana lähtöaika siirtyi vielä pari kertaa eteenpäin. Koko tuon ajan mulla oli jotenkin sellainen olo että mahdetaanko edes päästä perille ja olisiko se itseasiassa helpotus ettei päästäisi.

Kansanvaellus jälleen käynnissä.

Tuo portti tuolla sanoo että vielä 500 m jäljellä maaliin!

No, lopulta kun lento viimein oli lähtövalmis ja siihen koneen penkkiin istahdettiin niin yhtäkkiä mulle valaistui että kyllä minä sen maratonin juoksen ja tärkeimpänä: en minä siihen kuole. Tämä ajatus mielessä torkahdin ehkä noin vartiksi ja kun heräsin, olin valmis. Pääkipu oli tiessään ja niin oli kaikki muutkin oireet. Damin kentällä sanoin että nyt on sellainen fiilis että voisin vaikka saman tien lähteä juoksemaan sen maratonin! Lento oli siis fyysisen siirtymän lisäksi myös jonkinsortin henkinen siirtymä, jolle oli ehdottomasti ollut tarvettakin. 

Elisa oli saapunut jo aikaisin aamupäivällä Amsterdamiin ja onneksi saanut haettua munkin numerolapun exposta. Olisi sen vielä sunnuntai-aamullakin ehtinyt hakea, mutta kuka kaipaa ylimääräistä säätöä mara-aamuun? Käytiin siis vielä siinä iltakymmenen jälkeen hakemassa numero Elisalta ja sopimassa missä nähdään aamulla ja mihin aikaan. Majoituttiin eri paikoissa, mutta vain parin korttelin päässä toisistamme. Sitten hotelliin tekemään check-in ja vihdoin puolilta öin nukkumaan. En kyllä meinannut saada nukuttua kun kaikki asiat pyöri mielessä, joskin huomasin että ihme ja kumma, mutta itse maratonia en miettinyt ollenkaan.

Kääks

Apuva

Vähän alkulämppää... :) Ainut flipbeltin huono puoli on että se saattaa näyttää ihmeelliseltä vatsamakkaralta maastoutuessaan noin hyvin mun trikoisiin ja ollessaan täynnä geelejä. :D

Aamulla sitten nähtiin sovitussa paikassa Elisan kanssa ratikkapysäkillä. Ratikat kulkivat jo tuohon aikaan poikkeusreiteillä, mikä vaikeutti reittisuunnittelua ja lennosta vaihdoimmekin suunnitelmaa.  Ratikkaa saatiin odottaa melko kauan, mutta lopulta perille päästiin ihan hyvissä ajoin. Startti oli 9:30 ja olimme noin 8:30 stadionin lähettyvillä. 9:15 oli ilmoitettu että kaikkien täytyy olla stadionin sisällä, joten hyvin piti olla aikaa. Kävimme tutkailemassa narikkasysteemin ja valtavia vessajonoja kauhistellen palattiin vielä tulosuuntaan kauemmille bajamajoille. Yhdeksän aikoihin tavarat oli jo narikassa (samalla hetkellä alkoi sataa tihkuttaa kun luovuin gore-tex takistani) ja mentiin sen juoksijaporukan sekaan joka yritti päästä sisään stadionille. 

Tuo joukko ei tuntunut liikkuvan mihinkään ja siinä joukossa me seistiin yhä edelleen klo 9:30 kun kärki lähti matkaan ja vielä kymmenen minuuttia sen jälkeenkin. Syykin selvisi kun päästiin eteenpäin; kaikki 13 000 maratonaaria tungettiin sellaisesta ihan tavallisesta kapeasta yhden oven levyisestä oviaukosta läpi - ei siis edes pariovista vaan ihan yhdestä ovesta. Kun vihdoin päästiin stadikan sisäpuolelle, niin meidän karsina oli vielä odottamassa lähtölupaa, mutta edellinen taisi olla juuri lähdössä (muistaakseni lähtöryhmiä oli yhteensä kuusi ja me oltiin niistä viimeisessä) ja juoksijoita vilisi stadikan portista ulos jatkuvana virtana. Sinänsä me ei siis myöhästytty lähdöstä, mutta veikkaanpa että meidän takana oli kyllä moni sellainenkin joka myöhästyi omastaan.

Matkalla stadionille.

Ainakin täs ehti mainiosti ottaa vaikka minkälaisia selfieitä.

Oli siellä muutama muukin odottamassa sisäänpääsyä...

Nyt ollaan jo lähellä. Samalla voi ihailla kuinka nopeat kaverit vilistää portista ulos

Siellä se pikkuruinen oviaukko siintää! Tie stadikalle!

Siinä niitä lähtee, enää 42 km jäljellä!

Naapurin karsina lähdössä kohti starttiviivaa. Katsomossa mukavasti porukkaa.

Meidän karsinasta katsottuna stadionin portille. Porukkaa lappaa portista ulos ja samalla vielä sisäänkin.

Superhero! We are all superheroes!

Ei siinä sitten mennyt kauhean kauaa kun meidänkin karsina sai lähtöluvan, mutta koska se käytännössä tarkoitti että meidän joukko vaan siirtyy hitaasti kohti puolen kentän päässä olevaa lähtöporttia, päätin vielä käyttää hyväksi viimeisen vessatauon ennenkuin sekin lasketaan kokonaisaikaan mukaan. Kaiken tuon odottelun aikana oli nimittäin vielä pissahätä ehtinyt iskemään. Toisaalta tuo päätös oli varmasti oikea (kauanko sitä voisi vessahädässä juosta) mutta tämän käynnin johdosta tipuimme kyllä todella sinne porukan hännille lähdössä. Ja vaikka mekin ehdimme ihan hyvin massalähtöön mukaan (ihan kävelyaskelin mentiin kohti starttia porukan mukana) niin kuitenkin porukka oli jotenkin hyvin hajaantunutta jo hyvin äkkiä, heti ensimmäisten kilometrien aikana. 

Oma fiilis oli hyvä kun lähdettiin juoksemaan, mutta vähän se ihmetytti kun alusta asti juostiin oikeasti melko yksin. Ei ollut sellaista massatapahtuman tuomaa tunnelmaa, jossa olisi ympäröitynä muilla juoksijoilla. Tuossa loppupään lähtöporukassa oli varmaan myös aiempien lähtöryhmien juoksijoita, jotka eivät olleet päässeet ajoissa stadionille sisään ja lisäksi viimeisen lähtöryhmän tavoiteaikahaarukka oli 4:30-6:00, eli melkoisen eritahtista porukkaa. Porukka harveni siis hyvin äkkiä ensimmäisten kilometrien aikana. Onneksi meillä sentään oli toisemme, niin saatiin yhdessä päivitellä tilannetta.

Vähän on jänskät tunnelmat

Ei me ihan yksin lähdetty, mutta ei meidän takanakaan enää montaa lähtijää ollut

Sit mennään!

Startti lähenee!

Otin ensimmäisen geelin 5 km juomapisteellä, siinä kohtaa kaikki vielä oli hyvin. Reitti kiersi ensin Amsterdamin kaupunkialueella (ihan keskustaan se ei mennyt laisinkaan) ja 5,5 km kohdalla reitti lähtee tekemään edestakaisen noin 5 km lenkin, eli tien toisella kaistalla vastaan tuli juoksijoita jotka olivat jo melkein 10 km kohdalla siinä vaiheessa. Näitä vastaantulijoita nähtiinkin siis sen parin kilometrin verran runsain joukoin, kunnes itse olimme kääntöpaikalla. Kyllä siellä meidän takanakin näytti muutama juoksija tulevan, mutta selkeästi ne isot massat liikkuivat kaukana edellä. Tuo porukan hännillä hölköttely toi väistämättä mieleen että ollaanko me tosiaan näin huonoja, mutta kello kertoi että ihan hyvällä omalla tasolla kuitenkin liikuttiin ja omaa suoritustahan siellä me jokainen tehdään. Mun vasempaan nilkkaan alkoi vähän sattua jo varmaan viidennen kilometrin jälkeen ja se vähän mietitytti kuinka pahaksi mahtaa vielä mennä. Ja mullahan ei siis vasemmassa jalassa nimenomaan ole ollut mitään vaivaa tähän asti, joten vähän ihmetytti koko homma.

Ensimmäinen kymppi meni hyvin ja sopivaa vauhtia. 11 km kohdilla olevalla juomapisteellä otin toisen geelin, huikan urheilujuomaa ja huikan vettä. En tiedä mikä tässä meni pieleen, mutta hetken päästä alkoi kylkeen pistää. En halunnut heti siitä alkaa valittaa, vaan toivoin sen menevän ohi pian itsestään. Seuraavalla juomapisteellä jätin geelin ottamatta, koska tuntui ettei siihen väliin kykene ottaa mitään ylimääräistä.

14 km kohdalla reitti lähtee joen vartta etelään, etenee rantaviivaa pitkin aina 19 km asti ja lähtee sitten vastarantaa takaisin kohti kaupunkia. Toisaalta pidin tuosta lenkistä paljonkin, maisemat oli omaan makuuni parhaita juuri täällä (nähtiin lehmiä ja poneja ja pikku vuohia ja vaikka mitä), mutta toisaalta koin siellä myös vaikeimmat hetkeni. Jälleen saimme katsella kuinka isot juoksijamassat rynnivät vastarannalla kovaa vauhtia eteenpäin ja me etenimme hissukseen omaa vauhtia vasta menossa kohti kääntöpaikkaa. Toki meidänkin näköpiirissä oli kokoajan useita juoksijoita, mutta hyvin harvakseltaan kuitenkin. Mulla alkoi jo sattua aika paljon jalkoihin ja kylkipistos ei suinkaan helpottanut vaan senkun paheni - nyt se pistos oli jo sellainen koko keskivartalopistos, eli melko tukala. Asento painui väkisinkin kyyryyn, koska se oli ainut asento missä vatsaan ei pistänyt. Pahintahan tässä kaikessa oli se, että puhutaan vasta kilometreista 17, 18 ja 19 eli silloin ei pitäisi olla vielä ollenkaan vaikeaa. 

Tää on jostain väliltä 14 - 17 km?

Oli siellä joitain muitakin, mutta oli siellä tilaakin.

Matkan varrella kävi pari tyyppiä tutuksi ja yks niistä oli tuo mies mun takana. Ei siis puhuttu, mutta koko matka ohiteltiin puolin ja toisin!

Olin henkisesti varautunut todella hyvin siihen että 25-35 km tulee olemaan tuskallisia, mutta tähän en ollut osannut varautua ollenkaan. En muista kenenkään muunkaan maratonraportista lukeneeni että voivoi kun alkoi olla jo 17 km kohdalla rankkaa. Eihän se vielä saa eikä voi olla rankkaa!! Kaikenlaiset negatiiviset ajatukset alkoi pyöriä päässä. Mahdanko ollenkaan päästä maaliin. En varmaan pääse. Pitäisikö vaan sanoa Elisalle että mene sinä vaan, minä täältä kävelen perässä ja sitten vaikka salaa keskeyttää. Pääsisin kannustamaan Markustakin hänen puolimaratonilleen! Kuinka kiva yllätys se olisi Markukselle! Ei tälläisessä pistoksessa voi juosta maaliin asti. Miten tuo nilkkakin, no ei siihen satu vielä niin paljon ettei voisi juosta. Mutta ai kamala, nyt ei olla vielä edes puolivälissä!

Noitten ajatusten aikana, 19-22 km välillä tuli aika paljon otettua kävelyaskeliakin. Paljon sen pistoksen takia, paljon myös omien ajatusten lannistamana. Samoilla kilometreilla mua ärsytti myös sellainen nainen, joka hyppäsi meidän peesiin niin lähelle että hän kirjaimellisesti huohotti niskassa. Enemmän hän roikkui Elisassa kiinni mutta välillä myös mun selässä. Ei siinä oikein voinut jutellakaan Elisalle, koska se nainen oli lähempänä Elisaa kuin minä. Se oli tosi outoa, ottaen siis huomioon että tie oli hyvin vapaa meille kaikille ja jokaiselle olisi kyllä omaa tilaa ollut vaikka millä mitalla. En tiedä paljonko nopeat juoksijat saa peesistä hyötyä, mutta noissa meidän vauhdeissa ja tuulettomalla säällä mitään fyysistä hyötyä tämä nainen ei varmastikaan voinut saada. Ehkä se oli hänen tapansa selviytyä maratonin pitkistä kilometreista. Roikkua toisen niskassa kiinni. Voi luoja että mua ärsytti. :D No, nuo mun pistoksen vuoksi otetut kävelyaskeleet onneksi paljasti, että sillä hänestä pääsee eroon, koska ei hän sentään kehdannut jäädä kävelemään siihen meidän niskaan kiinni.

Tämmösen selfien sitten nappasin ennen ku menit luurit korviin. Vähän vetää suupieliä alaspäin.

Huom kuvassa ei näy ko. peesinainen.

22 km kohdalla Elisa sitten kaivoi kuulokkeet esiin ja pisti musat korville. Hän vinkkasi mullekin että tää auttaa ihan sikana, että laita nyt äkkiä sinäkin. Minä tein työtä käskettyä ja niinhän se auttoi. Musiikki vei ajatukset muualle siitä omassa epätoivossa rypemisestä ja siitä eteenpäin se oli sitten vain etenemistä kilometrista toiseen. Heti toisena biisinä listalla oli meidän marabiisi, jonka sanat laitoinkin jo sunnuntaina blogin facebook-sivulle. Meidän ihana ystävä Mimmi oli sanoittanut meille virallisen kannustusbiisin (kokonaisuudessaan myös tämän postauksen lopussa). En muistanut sen kaikkia sanoja ulkoa, mutta kohdan "ja mä aion aion maalis ilman vaivoja vielä tuulettaa" muistin ja tajusin että NIIN MUUTEN AIONKIN! 

Aloin laskeskella mielessäni että jos 30 km ohitetaan alle neljään tuntiin, niin sitten ehtii vielä vaikka kävellen maaliin. Ja maaliin minä menen! Nilkkakipu on jäänyt jossain vaiheessa matkan varrelle tai ehkä siinä kävi niin että sitten vaan alkoi sattua kaikkialle muualle enemmän. :D 30 km ohitettiin tuossa alle 4 h aikataulussa ja aina vaan juostiin. Tässähän ollaan siis menossa reilumminkin alle 6h mitä odotin. Elisan kanssa ei juurikaan montaa sanaa vaihdettu, koska molemmat kuunteli omaa musiikkiaan. Sade lakkasi jossain kohtaa kokonaan, eipä se onneksi tihkusta pahemmaksi ollut missään kohtaa yltynytkään. En juurikaan huomioinut edes kannustajia, keskityin vaan omaan etenemiseen. Elisa kysyi jossain kohtaa mitä kuuntelen, sain vastattua että en tiedä tän nimeä, jotain perusjumputusta. Sen jälkeen aloin kuunnella että mitäs musiikkia tämä on ja huomasin että varsin tuttua ja tunnettua JVG:tähän se eikä mitään perus teknojumputusta :D

Myös puukenkämies tuli matkanvarralla hyvin tutuksi.

Tilaa on

Markus oli juoksemassa samana päivänä puolimaratonia Amsterdamissa ja sen ansiosta olinkin hyvin perillä että nuo puolimaratoonarit tulevat lopussa samalle reitille meidän kanssa. Olin myös etukäteen pohtinut että mitä siitä tulee, kun tälläiset 5:30+ maratoonarit kohtaavat puolimaratonin kärjen - hieman on vauhtieroa siinä. Varsinaisen kärjen ohitus meni kyllä hyvin - heillä oli omat tienraivaajat mukana ja siinä kohtaa tie oli muutenkin leveä. Terävimmässä kärjessä ei muutenkaan taida yleensä olla ruuhkaa sen enempää kuin hännilläkään. Enemmän ongelmia tuli siitä kun se varsinainen nopeiden juoksijoiden ryhmä alkoi vyöryä ja paikoitellen reitti oli myös todella kapea (suunnilleen kolmien hartioiden levyinen). Yritettiin pysyä itse oikeassa reunassa (jonossa, ei rinnakkain), jotta nopeilla olisi mahdollisimman esteetön kulku vasemmalta, mutta välillä niitä nopeita vaan tuli joka puolelta ohi. Kerran säikähdin ihan kunnolla kun yksi tyyppi otti mua hartioista kiinni ja heitti mut vasemmalle, että pääsee itse sieltä reunasta ohi - ja tietysti sieltä vasemmaltakin oli juuri tulossa porukkaa kovaa. No, siinä ei käynyt säikähdystä pahemmin ja ymmärrän kyllä tuota ohittajaakin, hän oli varmasti tekemässä kovaa aikaa tosissaan itselleen.

Sen verran pitää omiakin henkseleitä paukutella, että myös meille tuli selkiä vastaan kävellen - se on vallan hieno juttu muuten (ohittelut on aina!), mutta kun me ohitetettavat aletaan vielä ohittelemaan niin kyllä siinä on ruuhkaa reitillä kerrakseen. Periaatteessa se oli kuitenkin lopulta kiva että ne puolimaratoonarit tuli sinne pitämään meille seuraa, mutta monesta kohdin reitti olisi saanut olla paljonkin leveämpi ja vähän ihmettelen järjestelyjä sen suhteen.

Noin 32 km kohdilla meinasin kaatua kun jalka töppäsi johonkin ehkä puoli senttiä korkeammalla olevaan katukiveen. Onneksi vielä sen verran jalat toimi, että lennokkaasta lähdöstä huolimatta sain vielä toisen jalan eteen. Takaa tuleva herra varmisti olenko OK ja jatkoi sitten ohi. Siinä ne kilsat sitten vaan taittui musiikin mukana ja nyt hyvin täyden juoksijavirran mukana. Tää on nyt puoliksi läppä koska olihan se kivuliasta menoa, mutta totta toinen puoli; suomalaista hullua ultrajuoksijaa Pekka Aaltoa siteeratakseni voisin näistä kilometreista sanoa että "annoin kropan vaan juosta". 

"antaa kropan vaan juosta"  :'D

Viimeisille kolmelle kilometrille kun kaarrettiin takaisin Vondelparkiin, niin tuli kylmät väreet ihan vaan siitä että toisen maratonin maaliinpääsy oli jo niin konkreettista ja varmaa. Aamulla kun lähdetiin matkaan, en ollut todellakaan pitänyt sitä itsestään selvänä. Elisa heitti kuulokkeet pois 40 km kohdilla, minä kuuntelin vielä kerran marabiisin ja sen jälkeen tein samoin. Yleisöä oli paljon paikalla ja 41 km kohdilla oli hauska ja hyvä torvisoittokunta. Mä hoin vaan mielessäni että ai että me ollaan kovia me ollaan niin kovia ja tässä kohtaa jo naama irveessä pisteltiin eteenpäin kohti maalia. Vielä viimeiset mutkat ja stadion tuli näkyviin. Portista sisään ja siinä heti meitä tervehti jo juhlavasti rumpalien rivistö. Se oli aika upea :) En olekaan koskaan noin ruuhkaisaan aikaan osunut maaliviivalle ja onneksi satuin ihmisten välistä näkemään kyltit että maratoonarit ohjattiin maaliintulossa sisimmälle radalle. Viitoin Elisankin vielä sille radalle ja sitten vielä edessä oli viimeiset sata metriä kohti maalia. Lopussa tulin Elisan rinnalle kakkosradalle ja muistin todellakin tuulettaa vimmatusti loppusuoralla! :D Ja sitten, maali. Viimeiset ajanottopiippaukset ja se oli siinä.

Maalissa me jatkettiin maratoonareille osoitettua sisärataa eteenpäin ja vastaanotettiin mitalit. Tuuletin vielä mitalinojentaja-miehellekin onnessani ja hän tuuletti takaisin. :D Tällä kertaa mulla ei ollut mitään salaisiakaan haaveita mistään muusta aikatavoitteesta, kuin että alle kisajärjestäjän ilmoittamaan 6 tunnin aikaan pitäisi päästä maaliin. Niinhän kirjoitin tänne blogiinkin jo aiemmin, että mihin tahansa alle 6 tuntiin olen tyytyväinen ja se oli totuus. Perjantaina lausuin ääneen että veikkaan ajakseni tällä kertaa 5:55 ja tuollaiset ääneen lausumiset sitouttaa yleensä aika hyvin omia ajatuksia ja tavoitteita vähän huomaamattakin. Niinpä kun kello pysähtyi 5:36 aikaan, voin ihan täydestä sydämestäni sanoa että tällä treenin määrällä olen erittäin tyytyväinen. Edelliseen aikaan verrattuna tuli 8 minuuttia lisää, mutta odotuksiini verrattuna olin 20 minuuttia nopeampi! Ja pääsin maaliin! Niiiiin mahtavaa!!  

Hieman tärähtänyt tyyppi tuore mitali kaulassa

Maalissa se kipu muuten iskee sitten ihan toden teolla. Se ei ole mikään ihan pieni kipu se. Jalanpohjat, jalkapöydät, pohkeet, sääret (käytännössä polvista alaspäin siis jalat kokonaistvaltaisesti) ja vähän reidetkin oli ihan tulessa. Tiesin että Markus tulee minä hetkenä hyvänsä maaliin, mutta koska porukkaa lappasi portista sisään ku pipoa, enkä ollut varma onko Markus jo tullut heti meidän perässä maaliin tai vaikka sinä aikana kun saatiin mitalit, eikä stadionin sisällä ollut mitään juomatarjoilua niin parin mitaliposen jälkeen päätimme lähteä ulos kohti palautusvirvokkeita. Erittäin hitaasti ja vaivalloisesti, mutta kuitenkin :D

Pian sainkin tiedon puhelimeen että Markus on päässyt tavoitteeseensa ja alitti kahdella sekunnilla kahden tunnin haamurajansa puolimaratonilla ja paransi omaa ennätystään siis yli kymmenen minuuttia! Ihan uskomattoman hienoa ja tarkkaa työtä!! Oon niin ylpeä :)  Löydettiin stadionin ulkopuolelta istumapaikat, johon jäätiin Markusta odottelemaan ja juomaan palautusjuomia. Kuulin myös että mun ajanotto oli sekoillut (ei ole rekisteröinyt mun lähtöaikaa) ja mun virallinen aika heitteli ensin 04:59 (olisi kelvannut! ;) ) ja sitten 05:57 (mun bruttoaika). Elisan kanssa kuitenkin kun ylitettiin sekä startti- että maaliviiva yhdessä, niin tiedän että oikeasti mun aika oli tismalleen sama, eli 05:36:00. Laitoin tuosta oikaisupyynnön kisajärjestäjille, toivottavasti korjaavat.

Olin pakannut varustepussiin evääksi myös sipsiä (ajattelin että kaikkien geelien jälkeen ne maistuisivat) mutta eipä ne oikein paljon maistuneet vielä tuossa vaiheessa, niinkuin ei juoman lisäksi oikein mikään muukaan. Pian Markus pääsi myös väkijoukon läpi stadionilta ulos ja löysi meidät ja lähdettiin kaikki tönköillä jaloillamme kohti Markuksen narikkaa ja sitten majapaikkojamme.

Nyt panostettiin näihin mitaliposeihin

Vielä tämmönenkin pose

Tai jospa ei sittenkään, alkaa jalat kramppaa :D

Hotellissa rojahdin sängylle takki päällä ja paistattelin tyytyväisyydessä. Maratoonari jo toistamiseen. Heikolla valmistautumisella ja itsetunnolla lähdettiin matkaan ja välillä käytiin jo todella syvällä epätoivossa - mutta sieltä noustiin! Maraton on kyllä ennen kaikkea henkinen prosessi. On se myös äärimmäisen fyysinen prosessi mutta kyllä henkisellä kantilla on siinä aivan mielettömän suuri arvo. Ja sitten kun siitä suoriutuu, niin se antaa kaiken kyllä takaisin korkojen kanssa. Olo on melko voittamaton - jos selvisin tästä niin selviän mistä vaan!

En voi kyllä ihan näin vähällä treenillä maratonille lähtemistä suositella, mutta jos kuitenkin lähdet, niin ei siinä sitten kaivata enää kuin kivunsietokykyä ja todella lujaa mieltä. Kyllä sinäkin niillä selviät maaliin ja parasta on, että se on kaiken sen tuskan arvoista!

Pyysin Elisaa lähettämään terveisensä tähän postaukseen vielä omista tunnelmistaan. Näihin lauseisiin se kuulemma kiteytyy: "Little party never killed nobody ja harvoin maratonkaan" sekä "olen kadottanut sieluni jonnekin josta ei kukaan sitä löytää voi se haudattuna on meren mutaan".  Avaisin näitä ajatuksia enemmän jos osaisin :D

Sitten on vielä loppuyhteenvedon paikka. Amsterdamin maraton oli tapahtumana ihan kiva, mutta nuo lähtöjärjestelyt ontuivat minusta pahasti. Muistan itseasiassa varmaan parin vuoden takaa jostain blogista lukeneeni kritiikkiä samasta asiasta, enkä ymmärrä miten näin kokeneet maratonin järjestäjät edelleen ohjaavat tuollaisen 13 000 juoksijan massan yhden oven levyisestä oviaukosta läpi. Eihän siinä ole mitään järkeä? Olisi ollut kiva olla fiilistelemässä varsinaista lähtölaukausta ja mielestäni meidän varaamat 25 minuuttia oli ihan kohtuullinen arvio siitä kauanko stadionin sisälle pääseminen kestää - eli en koe että olisimme itse olleet mitenkään viime tingassa. Reitti oli tasainen (sitähän tässä haettiinkin) ja ihan hieno (etenkin alun ja lopun vondelpark sekä keskivaiheen joenrantamaisemat, mutta ei mielestäni mikään niin upea mikä olisi pakko nähdä - varmasti paaaljon hienompiakin maisemia olisi Damissa tarjolla jos vain haluaisi reitin tehdä niin että se kiertäisi myös keskustassa. Matkan varrella järjestelyt toimivat hyvin (juomapisteillä juomaa sai jokainen saumattomasti ja musiikkipisteet olivat hyviä), mutta maalissa jälleen iski ryysis kun yritti päästä stadionilta ulos ja saada jotain juotavaa - sitä juotavaa olisi voinut kyllä olla jo maalialueella mielestäni. Toisin sanoen se stadion tuntui vaan kovin ahtaalta paikalta päästä sisään ja ulos. Narikka toimi sujuvasti, mutta yllätyin ettei järjestäjä tarjonnut varustepusseja vaan sellainen oli jokaisella oltava omasta takaa - mielestäni varustepussit ovat melko peruskauraa isoissa (tämän kokoluokan) juoksutapahtumissa. Damin puolustukseksi on tosin mainittava että minähän vertaan nyt kaikessa Berliinin järjestelyihin, jotka ovat aivan ensiluokkaisia kaikin puolin, joten paremmaksi on toki vaikea pistää. Ehkä on vähän epäreilua verrata tuollaiseen maailmanluokan huippuun, mutta minkäs teet kun sellaisesta aloittaa tän maratoonari-uran :) Lisäksi haluaisin erikseen mainita, että flipbelt lunasti kaikki mun odotukset parhaana juoksuvyönä mitä olen koskaan kokeillut - ja olen kokeillut useita. Oli niin huomaamaton ja mukava että en edes muistanut koko vyötä matkan aikana. Se on paljon se!

Kaikesta kritiikistä huolimatta haluan korostaa että olen siis aivan äärettömän tyytyväinen ja onnellinen nyt. Tämän olotilan takia näitä maratooneja juostaan. Tuokaa mulle harmaa kivi niin meen siitä läpi! Vaikka saatoin tuossa vielä muutama päivä sittenkin vielä olla vankasti sitä mieltä että mun maratonit on tässä, niin hmmmmm. HMMMMM. Katsotaan. 

Mihis seuraavaksi?

 Hannan ja Elisan virallinen kisabiisi

Sävel: Vauvoja (Kasmir & Saara)
Sanat: Mimmi

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä
Kyl sä tiiät sen

Juoksija tässä liikkuu
Eteen taakse jalat kiikkuu
MAHTAVA FIILIS
Tää tie meille on 

Mietin että maalis millon
Olin viimeks sillon
Berliinis menin ku sinko
Jee tätä tahdon

Täs mä meen
Juoksujalkaa eteenpäin
maalin juu
Minä täältä tuun
Ja vielä en
Oo loppuun palanut
Polttoainetta löytyy edelleen

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä
Kyl sä tiiät sen
Ja mä aion aion
Maalis ilman vaivoja
Vielä tuulettaa
Ja kyl aion aion
Maalis ilman vaivoja
Ylpeillä mun taidoilla aina vaan

Mitalin haluun meille
Minä osaan, näytän teille
Nää jalat vie mua beibe
Oon voittamaton
Ja mä paan
Muut hurraan huutoja
Tai ne vaan
Sulaa mun jalkoihin
Tää opettaa
Et timanttia oon
Koska tänään menee taas 

MARA

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä
Kyl sä tiiät sen
Ja mä aion aion
Maalis ilman vaivoja
Vielä tuulettaa
Ja kyl aion aion
Maalis ilman vaivoja
Ylpeillä mun taidoilla aina vaan

Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi

Aijaijaiajaiajaiaia heiiii
Nyt tuli rakko
Ja kramppaa
Ihan sama mä aion

Tän matkan ny tamppaa
Illalla huollan mun lihaksia
Raflas vähän alkuun tapaksia joo
Tsempannu oon ja jatkan
Selvitän kyl tän matkan
Vaikka haluun suihkuun ja
Huilaamaan
Ei tää hetken tuska saa mua
Lopettamaan

Hei nyt tän maran
Mä hoidan kuten ennenkin
Koska oon niin vetree
Damin mara
Mä vetelen mun geelejä 

(KIITOS)
Kyl sä tiiät sen
Ja mä aion aion
Maalis ilman vaivoja
Vielä tuulettaa
Ja kyl aion aion
Maalis ilman vaivoja
Ylpeillä mun taidoilla aina vaan

Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi
Uu-uu
Neljä-kaksi

(KIITOS MIMMI! <3)

Berliinin maraton 2014

Niinkuin lupailin viime postauksessa, voisin nyt muistella vähän miten se maraton viimeksi meni. Onneksi muistelin, nyt on paljon parempi mieli lähteä sunnuntaina samaan koitokseen! Olen muuten lupaillut tätä postausta jo aikoinaan Tukholman puolimaratonista kirjoittaessani, jonka lopetin näin: 

"Kirjattakoon tähän vielä Elisan kommentti Tukholmassa, hotellilla seuraavana päivänä puolikkaan jälkeen: “Kyllä näitä puolikkaita voisi joskus myöhemminkin juosta ja aikaa parannella, mutta en mä kyllä kokonaiselle maratonille lähde”.

Näihin sanoihin palattakoon myöhemmin."

No nyt palaan! :) Ja varoitan; tämä postaus on pitkä kuin maraton. Tuosta Tukholman puolikkaasta on muistaakseni noin pari viikkoa Berliinin maratoniin ja siitä taas noin pari viikkoa eteenpäin aukeaa arvonta seuraavan vuoden ilmoittautumisille (Berliiniin ja muihin maailman isoimpiin maratoneihin olisi sen verran tulijoita, että ellei alita tiukkoja aikarajoja - miehet alle 2:45 ja naiset alle 3:00 - niin ilmoittautumisoikeus ratkotaan arvalla). Olin itse aika vakuuttunut jo että aion seuraavana vuonna jonkun maratonin juosta, mutta kun tuo juoksuseura on niin kivaa ja tervetullutta niin Elisankin halusin juonia mukaan. Kun sitten tuo arvonta aukesi, niin laitoin Elisalle siihen suoran linkin ja viestin "anna arvan se päättää". 

Ja oikeasti molempien yllätykseksi arpa päätti meidän molempien kohdalla että meistä on tuleva maratoonareita Berliinissä syksyllä 2014!

Helsinki-Vantaan kentällä lentoon lähdössä

Tuo arvonta on kyllä siitä mukava, että sen jälkeen sulla on todellakin vielä 11 kuukautta aikaa valmistautua maratoniin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Itse päätin sijoittaa 10 kuukautta kestävään maratonkouluun ja se onkin ollut kyllä yksi parhaista sijoituksista! Tuona aikana sain valtavasti uutta tietoa jonka pystyin ainakin jollain tasolla siirtää myös käytäntöön esimerkiksi juoksutekniikkaani. Treeni kulki ja vauhdit kasvoi ihan silmissä - harmi vaan että mun penikka ei pysynyt vauhdissa mukana. Parasta kuitenkin oli seura, tuossa 10 kk säännöllisten tapaamisten aikana nimittäin ehtii ystävystymään jo sekä valmentajan että kanssa treenajien kanssa.

Valitettavasti tuo mun penikka alkoi oireilla kasvaneista juoksumääristä ja koska en oireita tunnistanut tai ymmärtänyt, niin sain koko vaivan ajettua jo todella pahaksi, niin ettei kävelykään enää tahtonut onnistua. Lopulta juoksulepoa tuli keväällä 7 viikkoa ja sen jälkeen koko loppu treenikausi (kesä-syyskuu) meni juoksun kannalta varovaisesti, mutta pyöräilyä lisäten.

Oonkin tässä kovasti yrittänyt pohtia mitkä ne fiilikset oli maratonviikolla. Kyllä ne aika kauhunsekaiset taisi olla ja silloinkin koitin pitää itseni kiireisenä etten edes muistaisi koko asiaa. Yhteistä tähän päivään on myös jossittelu - jos vaan olisi penikat kestäneet kaiken treenin niin voi vitsi olisin nyt hyvässä kunnossa! :D Mutta sitten tuli se vastoinkäyminen joka lopulta kääntyi ainakin itsellä henkiseksi voitoksi. 

Expo oli Berliinin vanhalla lentokentällä

Finisher pose jo päivää etuajassa

Otin vain muutaman kuvan itse Berliinistä, tämä yksi niistä :D

Olin perjantaina lähdössä töistä ja illalla meillä oli lento Berliiniin. Huomasin että Elisa oli koittanut soittaa ja ajattelin soittaa sitten kotona takaisin mutta samassa puhelin soi uudestaan. Ihan vaan semmosta asiaa, että EI NIITÄ MEIDÄN LENTOJA OLE OLEMASSAKAAN. Mä oon aika semmonen take-it-easy tyyppi, enkä uskonut että hätä on tämän näköinen. Mutta Finavian sivuilta ei tosiaan löytynyt mitään sen tyyppistäkään lentoa mikä meillä piti olla ja sitten vielä kun löytyi uutinen että ko. lentoyhtiö on lopettanut liikennöinnin Suomeen jo kuukausi sitten, niin aloin vähitellen uskomaan. Soitin kiukkuisen puhelun asiakaspalveluun (olin varannut lennot kaikille neljälle) ja sieltä sanottiin että mua on kyllä asiasta heinäkuussa informoitu sähköpostilla. Kröhöm, aijaaaa. No joo kyllähän se sähköposti löytyikin, heinäkuussa oli tullut ihan kuten sanoivat, mutta en vaan ollut noteerannut asiaa mitenkään (puolustuksekseni sanottakoon että a) olin silloin lomalla ja hyvin huolimattomasti selasin postit läpi ja b) se näytti ihan tavalliselta mainosspämmiltä äkkiä katsottuna). Rahat sentään saatiin takaisin edelleen, vaikka en ollut asiaan reagoinutkaan meilissä ilmoitettuun määräaikaan mennessä.

Kuin ihmeen kaupalla seuraavalle aamulle oli ihan kohtuuhintaiset Finnairin lennot tarjolla Berliiniin, joten ne sitten ostettiin. Soitin hotelliin että tulossa ollaan mutta vasta seuraavana aamuna. Elisa ja Jukka tulikin meille Helsinkiin yöksi Berliinin sijaan, ja aamulla aikaisin lähdettiin porukalla kentälle. Se mikä tästä teki henkisen voiton, oli että kun koko viikon on ajatellut "voi ei onko mun pakko mennä sinne" niin yhtäkkiä asetelma muuttuikin siihen että "apua enkö mä nyt pääsekään!?". Eli kyllähän mä pohjimmiltani sinne halusin, vaikka kisajännityksissäni olin yrittänyt asiaa pakoilla. Mutta siis, loppu hyvin kaikki hyvin! Lauantai-aamuna saavuttiin Berliiniin, hotellissa huoneet odotti meitä valmiina ja ehdittiin vielä meille kuuluvalle hotellin aamiaisellekin - että lopulta ei menetetty tässä hommassa kuin ehkä muutamia kymppejä siinä että lennot olisivat todennäköisesti olleet vähän halvemmat jos ne olisi varannut jo silloin heinäkuussa... :) Ja minä menetin varmasti ikuisesti luottamustoimen matkanjärjestäjänä, mutta ei se haittaa :D

Döner-jonossa jonkun kokeneemman maratoonarin peesissä

Täytyy syödä hyvin että jaksaa

Aamiaisen jälkeen lähdettiin sitten expoon hakemaan numerolappuja. Berliinissä tuo maratonexpo on muuten ISO. Siellä oli siis kaikkea mitä juoksija ikinä voi kuvitella haluavansa ja vähän päälle. Huh. Numerolaput sai isosta osallistujamäärästä (n. 40 000) huolimatta näppärästi vaikka vähän piti jonottaakin. Numerolappu ja ajanottochippi ojennettiin tiskiltä ja loput tilpehöörit piti itse keräillä siitä ympäriltä sen mukaan mitä haluaa. Tiskillä olisi pitänyt huomata myös ottaa hakaneuloja, mutta itse en näitä huomannut ja tästä seurasi viime hetken paniikki iltakymmeneltä, josta Elisa mut onneksi pelasti löytämältä jostain laukun pohjilta ylimääräisiä mulle. 

Expon jälkeen kierrettiin vähän kauppungilla, lepäiltiin hotellilla ja mentiin illalla vielä syömään. Maratonreissut on turisteilun kannalta aina vähän hankalia kun ei halua liikaa rasittaa jalkoja edellisenä päivänä - kyllä meille nytkin varmaan ainakin 10 km tuli päivän aikana mittariin. Juoksuvaatteet aseteltiin valmiiksi aamua varten ja varustepussit pakattiin ja tarkistettiin moneen kertaan että kaikkeen nyt varmasti on varauduttu.

Tästä me sitten noin seitsemän tunnin päästä juostaan läpi ja maaliin!

Berliinissä aamu alkaa maratonaareille aikaisin. Startti on klo 9:00 ja sitä ennen kun vähän syö aamulla aamupalaa, siirtyy tapahtumapaikalle ja varaa vielä mukavasti sinne aikaa "kaikkeen säätöön" niin muistaakseni herätyskello meillä soi jo ennen kuutta. Tunnelma alkoi kohota jo siinä kun siirryttiin kohti lähtöpaikkaa. Juoksijoita nimittäin virtasi kaikkialta ja kaikki suuntasivat samaan paikkaan - siinä aamuhämärässä tästä näystä voisi tulla mieleen ihan jopa joku uskonlahkon pyhiinvaellus. :D Kaikki oli järjestetty saksalaisen jämptisti, joten asiat hoituivat sujuvasti. Ylimääräisistä vaatteista (jotka lämmittivät viileässä aamussa) piti luopua ennen kuin vei pussin narikkaan, mutta niitä korvaamaan oli tarjolla muoviviittoja. Ne lämmittää oikeasti aika paljon!

Ai ketä jännittää?

Lisää muovia päälle

Narikka

You're all heroes! (ja Erdingerin rekat odottaa jo maaliintulijoita)

Tässäkin yksi superhero viittoineen :D

Lähtöalueella tunnelma oli uskomattoman hieno. Sen hetken takia kaikki tuleva tuska oli sen arvoista. Lähtöalue on leveä ja suora, joten kaikki 40 000 juoksijaa mahtuvat samalle suoralle kerralla ja niitä juoksijoita on vaan silmänkantamattomiin. Jännittyneitä ja iloisia ilmeitä kaikkialla. Löydettiin oma karsina helposti ja sopivaan aikaan ja siitä ehdin poiketa vielä viimeisen kerran vessaankin juuri ennen lähtöä, kun ei ollut enää yhtään jonoa. 

Kärjen startatessa väkijoukko alkoi edetä karsina kerrallaan eteenpäin ja meillä häntäpään porukoilla meni vielä lähes vartti lähtöviivalle. Itse olen ylittänyt lähtöviivan klo 09:14:36. Siinä sitä sitten juostiin, maratonilla! Enää 42 km edessä! Tuossa kohtaa oli kyllä melko sekavat tunnelmat. Tässä sitä nyt sitten juostaan. Kannustajia oli paikalla paljon heti alkukilometreilla, ja kuten saatiin huomata päivän mittaan, niin niitä tosiaan riitti koko matkan varrelle! 

Ei me nyt ihan takarivistä lähdetty

Siellä jossain kaukana edessä on lähtöviiva

Ensimmäiset kilometrit tuntui vähän tahmeilta mutta ajattelin että kyllä se tästä vielä lähtee kun kroppa lämpiää - ja niin siinä kävikin. Ihmiset ympärillä juoksivat melko tasaisesti ja samaa vauhtia kuin me, eli ei ollut tarvetta ohitella eikä sitä kauheasti muutkaan tehneet. Tuntui että oli kokoajan hyvin tilaa juosta ja tuo hullu juoksijoiden uskonlahko ympärillä vie kyllä mukanaan. Meidän omat kannustajat, molempien miehet, oli odottelemassa jossain noin 7 km kohdilla muistaakseni. Tuollaiset omat kannustajat on kyllä sellainen kiintopiste ettei tosikaan - sitä vaan laskee kilometreja siihen koska tullaan siihen kohtaan ja viimeisen kilometrin ajan etsii jo kuumeisesti että näkyykö tuttuja naamoja. Sitten se on ohikiitävä hetki kun ne vihdoin näkee (tai meidän vauhdilla kyllä useammankin sekuntin kestävä), ei montaa sanaa ehditä siinä vaihtaa, mutta siitä saa sellaista voimaa ja tsemppiä taas kohti seuraavaa kohtaamista! Se on todella iso plussa jos on jotain muutakin mitä odottaa kuin maali :) 

Seuraava kohtaaminen kannustajien kanssa meillä taisikin olla sitten vasta puolivälissä, 21 km kohdilla. Tuolla välillä en muista kuin hyviä fiiliksiä, eli ensimmäinen puolisko oli kiva ja helppo. Juoksu tuntui kulkevan yllättävänkin hyvin (sen muistan että ihmettelin kun kilometri toisensa jälkeen meni niin hyvin) ja en voi tarpeeksi hehkuttaa Berliinin kannustusjoukkoja - sekä niitä ihmisiä jotka olivat tulleet kadun varrelle hurraamaan ja kannustivat juoksijoita nimillä (se lukee numerolapussa) että ihan sitä järjestettyä ohjelmaa, joihin lukeutui kaikennäköistä bändiä ja performanssia. Yksiä upeimmista oli iso liikenneympyrä, joka kierrettiin lähes kokonaan ja jonka ulkokehällä oli cheerleadereita tekemässä koreografioitaan. 

No sieltä me tullaan!

Ehkä upein hetki lähdön ja maalin lisäksi oli kuitenkin sellaisella pitkällä suoralla (niitähän Berliinissä muuten riittää) jossa oli joko DJ tai bändi suoran keskivaiheilla. Kun me osuimme kuuloetäisyydelle, oli juuri vuorossa YMCA. Ja kun kertsi pärähti soimaan niin sanattomasta sopimuksesta KAIKKI nostivat kädet ilmaan ja tekivät nuo tutut YMCA liikkeet käsillään. Siis KAIKKI siinä pitkällä suoralla, niin pitkälle kuin vain ihmisiä näki. Ei minä ja Elisakaan keskenään tätä asiaa mitenkään puhuttu, vaan automaattisesti molemmat heitettiin kädet ilmaan. Mahtava hetki. 

Hienoja hetkiä oli matkan varrella paljonkin. Ensimmäinen puolikas menikin sen voimin ihan siivillä ja voimia tuntui olevan vielä ihan hyvin. Miehet oli taas kannustamassa ja huusivat että vielä ollaan noin viiden tunnin vauhdissa kiinni! Mun pisin lenkki siihen mennessä oli ollut vajaat 25 km, joista viimeiset 4 km niin tuskallisia ettei siitä meinnut tulla mitään, joten vähän alkoi jo jännittää tuossa kohtaa että mites nyt käy. Muistan sen hetken kun ohitettiin 25 km kyltti ja todettiin että nyt liikutaankin sitten tuntemattomilla vesillä. Jokaisella askeleella tulee uusi "pisin matka mitä oon ikinä juossut". Tuosta kohtaa alkoi myös hyytyminen ja meno muuttui melko tahmeaksi. Olin tätä osannut odottaa tuon pitkiksenkin perusteella. Aloin laskea kilometreja kolmeenkymppiin - niitähän ei ole enää montaa. Kun 30 km kyltti ohitettiin, suutuin itselleni, koska olin niin paljon odottanut sitä ja nyt on ***** soikoon vielä 12 km jäljellä! Kului pitkiä aikoja ettei puhuttu mitään Elisan kanssa, askeleet oli tuskallisia ja lyhyitä. Juomapisteillä kävely alkoi jatkua aina muutaman metrin pidempään kuin edellisellä ja yleensä kun lähdin "juoksemaan" Elisa vielä hetken käveli siinä vierellä, eikä vauhdissa ollut mitään eroa. Kilometrivauhdit hyytyivät mutta en jaksanut kauheasti sitäkään murehtia.

Jossain niistä 30 + kilsoilla oli taas semmoinen isompi järjestetty kannustuspiste, jossa taisi olla jotain bändiä ja kuuluttaja joka selosti ja kannusti kovaäänisen kautta. Siinä oli myös erityisen paljon kansaa kannustamassa ja kuuluttajasta ja musiikista intoutuneena he kannustivat entistä voimakkaammin. Se oli jotenkin tosi mahtava hetki myös ja melkein tuli tippa linssiin siinä. Että täällä sitä nyt Berliinissä ollaan ja juostaan kohti maratonin maalia. 25-35 kilometrit oli ehdottomasti pahimmat henkisesti ja siten varmaan fyysisestikin. Elisa oli paljon reippaampi kuin minä, otti samalla jotain selfieitäkin, joihin minä en jaksanut edes hymyillä! Joka paikkaan sattui jo. Jalanpohjiin, lonkkiin, reisilihaksiin ja ties minne. Me ei tiedetty tarkkaan että missä kohtaa meidän kannustajat odottaa seuraavan kerran, viimeinen piste oli jätetty vähän auki että katsokaa sitten tilanteen mukaan. Oletimme Elisan kanssa että seuraavaksi nähdään maalissa. Se olikin sitten yksi todella mahtava piristys kun miehet olivatkin jo jossain n. 36 km kohdilla kannustamassa. Kyllä siinä alkaa tossu aina nousemaan entistä paremmin hetkeksi aikaa. :) Tuosta eteenpäin me sitten alettiinkin aika paljon ohitella selkiä - tämä oli myös kannustajien huomio. Liikuttiin kuitenkin siellä häntäpäässä ja tuossa kohtaa jo tosi iso porukasta käveli. Niihin verrattuna oltiin kuulemma näytetty varsin hyvävoimaisilta ja reippailta (vaikka ei se siltä tuntunutkaan). 

Ei naurata nyt yhtään ja vasta 29 km

Viimeiset neljä kilometria kun pyörähti käyntiin, niin minä pääsin johonkin hyvää henkiseen paikkaan. Oli mun vuoro olla se reippaampi :) Se ei ole enää kuin kotoa Töölönlahti kerran ympäri ja takaisin - eli ei mitään! Viitoin Elisalle että alas tulla ja huikkasin että noniin nyt mennään. Kilometrivauhdit alkoi pitkästä aikaa päästä takaisin 7-alkuisiin (ne olivat pitkään olleet aina vaan hitaampia ja hitaampia) ja tiesin että kohta tämä loppuu. Silloin tiesin myös että alle 5:30 mennään, mikä oli salaa ollut jonkinnäköinen tavoite mulle.

Ja ai että, viimeiset kaksi kilometria. Täyttä onnea ja iloa! Olin odottanut viimeistä käännöstä, koska tosiaan viimeiset kaksi kilometria on siis käytännössä suoraa tietä ja jopa vähän alamäkeen loivasti. Maalin näkee siis jo todella kaukaa. Tuo viimeinen suora oli täynnä kannustajia, musiikkia ja kuuluttajia. Siis voi että, sitä fiilistä ja tunnelmaa ei voi mistään muualta saada kuin tekemällä kaiken sen työn juoksemalla 40 km pohjille. Mä tuulettelin varmaan koko sen viimeiset 2 km :D Ja lopulta se Brandenburgin portti oli edessä - siitä läpi ja vielä viimeiset sadat metrit. Nyt yleisöä oli vieläkin enemmän ja ne kaikki kannustivat - maalisuoralle oli rakennettu nimittäin ihan katsomoitakin. Kovaäänisistä pauhasi I don't care I love it ja me laulettiin ja tuuletettiin yhdessä. Viimeiset kymmenet metrit tultiin taas käsi kädessä tuulettaen maaliin. Kaikkialle sattui mutta fiilis oli voittaja. Kello pysähtyi nettoaikaan 05:27:06.

MAALISSA

Mä en oo mikään itkijänainen (eikä Elisakaan) joten nytkään maalissa ei turhia herkistelty. Tosin täytyy taas tehdä sellainen tunnustus (ihme tunnustuksia minäkin täällä julkisessa blogissa teen), että kun puoli minuuttia maaliintulon jälkeen tulee Suomesta ystävältä onnitteluviesti, niin en saanut sitä luettua ääneen vaan näytin sen vain ruudulta Elisalle. Sekin on nimittäin musta uskomattoman hienoa, että joku jaksaa seurata meidän menoa kotisohvalta netistä ja olla siten hengessä mukana. Pökkelöjaloilla siirryttiin hitaasti mutta varmasti mitalit kaulassa ensin kohti narikkaa (säälittiin meidän slotin narikkakavereita, kun heillä oli pisin työvuoro) ja sitten hakemaan alkoholitonta olutta jota maalialueella tarjoiltiin. Olipa hyvä olut muuten se! 

Oluinemme sitten suunnattiin kohtaamispaikalle, joka oli hienosti järjestetty aakkosten mukaan (tosin unohdettiin etukäteen sopia kannustajien kanssa että kenen nimen mukaan kirjain valitaan, ja etu- vai sukunimen, mutta onneksi sen verran puhelinverkot toimi että saatiin se sovittua vielä). Me oltiin niin poikki, että toivoin josko hetkeksi saisi siihen istahtaa. Sitä yritinkin, siis istua nurmikolle. Yritin paristakin eri suunnasta kunnes totesin että ainut mahdollisuus päästä sinne nurmikkoon olisi kaatua siihen suorin jaloin - eivät nimittäin ne pökkelöt taipuneet kovinkaan paljon! Todettiinkin sitten että eiköhän vaan jatketa matkaa suoraan hotellille, niin ei turhaan jämähdetä siihen. :D

Miten mulla on tää mitali mut mua ei oo mainittu tällä listalla?

Mun maratoonari-kollega. (Mulla ei oo itsestäni mitään tämmöstä hyvää mitaliposeerausta, sen verran on ollut pää pehmeä että jäi ottamatta)

Dinneri meillä oli etukäteen varattu yhdessä juoksukoutsini Tuukan ja hänen seurueensa kanssa. Me Elisan kanssa mentiin sinne mitalit kaulassa tottakai. :) Illallisen jälkeen mentiin vielä yksille, kunnes minä meinasin kertakaikkisesti nukahtaa siihen. Metroon sitten taisin oikeastikin nukahtaa. Aamulla heräsin kuudelta siihen että oli aivan järkyttävä nälkä!! Sellaiseen nälkään en ole tainnutkaan herätä koskaan ennen enkä jälkeen. Kaivoin pimeässä huoneessa varustepussistani eiliseltä säästyneen omenan ja sen syötyäni jäin odottamaan hotelliaamiaisen alkamista.

Maanantaina olikin sitten kotiinlähdön aika. Harkitsin että laittaisinko vielä koneeseen mitalin kaulaan, mutta en kehdannut. Sitten harmittikin kun kentällä niin monella muulla se oli! Kentällä seurattiin huvittuneena muiden maratonaarien menoa - ainakin puolet porukasta koko kentällä käveli melko pökkelöillä jaloilla (siis samoin kuin me) :D Paluulennolla selattiin exposta saatua lehteä, jossa oli lueteltuna maailman eri maratonit vuodelle 2015. Oltiin yhtä mieltä siitä että kaiken muun hyvän lisäksi Berliinin ehdoton etu on tasainen reitti ja sillä silmällä selattiin tulevia vaihtoehtojakin. Siitä se ajatus sitten lähti ja tässä sitä nyt taas ollaan - Amsterdam countdown 2 yötä. Apuva!